4. paastonajan sunnuntai
Elämän leipä

Jeesus lähti Galileanjärven eli Tiberiaanjärven toiselle puolen. Häntä seurasi suuri väkijoukko, sillä ihmiset olivat nähneet tunnusteot, joita hän teki parantamalla sairaita. Jeesus nousi vuorenrinteelle ja asettui opetuslapsineen sinne istumaan. Juutalaisten pääsiäisjuhla oli lähellä.

Jeesus kohotti katseensa ja näki, että suuri ihmisjoukko oli tulossa. Hän kysyi Filippukselta: »Mistä voisimme ostaa leipää, että he saisivat syödäkseen?» Tämän hän sanoi koetellakseen Filippusta, sillä hän tiesi kyllä, mitä tekisi. Filippus vastasi: »Kahdensadan denaarin leivistä ei riittäisi heille edes pientä palaa kullekin.» Silloin eräs opetuslapsi, Simon Pietarin veli Andreas, sanoi Jeesukselle: »Täällä on poika, jolla on viisi ohraleipää ja kaksi kalaa. Mutta miten ne riittäisivät noin suurelle joukolle?»

Jeesus sanoi: »Käskekää kaikkien asettua istumaan.» Rinteellä kasvoi rehevä nurmi, ja ihmiset istuutuivat maahan. Paikalla oli noin viisituhatta miestä. Jeesus otti leivät, kiitti Jumalaa ja jakoi leivät syömään asettuneille. Samoin hän jakoi kalat, ja kaikki saivat niin paljon kuin halusivat. Kun kaikki olivat kylläisiä, Jeesus sanoi opetuslapsilleen: »Kerätkää tähteeksi jääneet palaset, ettei mitään menisi hukkaan.» He tekivät niin, ja viidestä ohraleivästä kertyi vielä kaksitoista täyttä korillista palasia, jotka olivat jääneet syömättä.

Kun ihmiset näkivät, minkä tunnusteon Jeesus teki, he sanoivat: »Tämä on todella se profeetta, jonka oli määrä tulla maailmaan.» Mutta Jeesus tiesi, että ihmiset aikoivat väkisin tehdä hänestä kuninkaan, ja siksi hän vetäytyi taas vuorelle. Hän meni sinne yksin. (Jh. 6:1–15)

Uskallan sanoa, että kaikki ihmiset niin suuret kuin pienet, nuoret kuin vanhat rakastavat kertomuksia ja meillä kaikilla on kertomuksia kerrottavana elävästä elämästä. Kerromme juttuja omasta, lastemme, ystäviemme ja rakkaidemme elämästä ja parhaat jutut kerrotaan yhä uudelleen ja uudelleen. Maailma on täynnä kertomuksia, kaikenlaisia kertomuksia: iloisia, surullisia, hauskoja, jännittäviä, rauhoittavia.

Työskennellessäni Kittilässä kuulin monia kertomuksia legendaarisesta piispa Leinosesta, joka oli Oulussa piispana 60-luvun puolivälistä 70-luvun loppupuolelle. Piispantarkastuksen yhteydessä Leinonen teki kouluvierailun. Piispan astuessa luokkaan kaikki nousivat seisomaan ja luokassa vallitsi syvä ja kunnioittava hiljaisuus. Piispan toivottamaan hyvään huomeneen tuli täsmällinen, lähes sotilaallinen vastaus, kun luokallinen oppilaita sanoi: »Hyvää huomenta, herra piispa!» Koululaiset saivat luvan istua ja piispa koitti keventää jäykkää tunnelmaa sanomalla: »Kun minä tulin tänne näin pienen ruskean otuksen juoksemassa kuusen oksalla. Osaisiko joku teistä kertoa, mikä se oli?» Syvä hiljaisuus. »No, eikö kukaan tiedä?» koitti piispa rohkaista. Lopulta takarivistä nousi epäröiden yksi käsi. Luvan saatuaan poika nousi seisomaan ja vastasi: »Minä sanoisin, että se oli orava, mutta tilanteen huomioon ottaen sanon, että se oli Jeesus Kristus.» Tätä kertomusta on toistettu varmasti tuhansia kertoja, koska se on hauska mutta samalla se myös niin hyvin kuvaa sitä tilannetta ja niitä persoonia, jotka ovat siinä mukana.

Ihan vasta kuulin tällaisen kertomuksen elävästä elämästä. Joulua vietettiin äidin luona ja joulusauna oli laitettu lämpiämään. Kohta jo kiivettiin, äiti ja tytär, lauteille vaikka sauna tuntui vielä hiukan viileältä. No, kyllä se siitä lämpenee, kunhan saadaan heitettyä vähän löylyä. Ensimmäinen kauhallinen vettä lähti kaaressa kiukaalle ja läiskähti komeasti kiville. Ei kuulunut sitä tuttua sihahdusta, sen sijaan kuului pientä lirinää, kun vesi valui kiukaan läpi lattialle. Äiti totesi: »Höh!» Siellä sitä istuttiin hämärässä kylmässä saunassa puhuttiin ja naurettiin. Seuraavan päivän saatiin sulake vaihdettua ja illalla oli kuuman saunan vuoro. Tätäkin kertomusta on kerrottu useita kertoja koska se vangitsee niin hyvin hetken ja jotain olennaista niiden henkilöiden persoonallisuudesta, jotka olivat siinä osallisina.

Raamattu on täynnä kertomuksia ihmisten elämästä: tunnemme kertomuksen Martasta ja Mariasta, kuinka Jeesus herätti Lasaruksen kuolleista, kuinka Jeesus muutti veden viiniksi ja mitä tapahtui silloin, kun Jeesus kohtasi Sakkeuksen. Kaikki tuttuja kertomuksia, jotka olemme kuulleet moneen kertaan, mutta jokainen niistä on kerrottu vain kertaalleen Raamatussa. Sitten on monia kertomuksia, jotka on kerrottu kahteen kertaan, jopa kolmeen kertaan Raamatussa, mutta tämän päivän evankeliumin ruokkimisihme on ainut ihmekertomus, jonka Raamattu kertoo meille neljään kertaan.

Keitä olivat tämän kertomuksen henkilöt ja mitä tässä hetkessä tapahtui? Ensiksi on Jeesus. Jeesus, joka on parantanut paljon sairaita ja opettanut.

Toiseksi ovat opetuslapset, jotka ovat etuoikeutettuja, he saavat kulkea aivan Jeesuksen rinnalla. Jeesus nousi vuorenrinteelle ja asettui sinne istumaan opetuslastensa kanssa.

Kolmanneksi on suuri väkijoukko, joka seuraa Jeesusta. Ei siksi, mitä Jeesus sanoo tai opettaa, vaan siksi että he ovat nähneet kuinka Jeesus parantaa sairaita, tekee ihmeitä.

Istuessaan opetuslastensa kanssa Jeesus kohotti katseensa ja näki suuren ihmisjoukon olevan tulossa. Jo ennen kuin ihmiset ovat saapuneet Jeesus kysyy Filippukselta: »Mistä voisimme ostaa leipää, että he saisivat syödäkseen?» »Kahdensadan denaarin leivistä ei riittäisi heille edes pientä palaa kullekin.» Mission impossible! Kaksisataa denaaria on noin seitsemän kuukauden palkka. Silloin Andreas sanoi Jeesukselle: »Täällä on poika, jolla on viisi ohraleipää ja kaksi kalaa. Mutta miten ne riittäisivät noin suurelle joukolle?»

Filippus ja Andreas kaksi opetuslasta. Andreas oli ollut Johannes Kastajan opetuslapsi ja kuullut kuinka Johannes Kastaja todisti Jeesuksesta: »Katsokaa: Jumalan Karitsa!» Andreas lähti seuraamaan Jeesusta ja etsi käsiinsä veljensä Simon Pietarin ja sanoi hänelle: »Me olemme löytäneet Messiaan!» Seuraavana päivänä Jeesus oli kutsunut Filippuksen opetuslapsekseen. Filippus tapasi Natanaelin ja sanoi hänelle: »Me olemme löytäneet sen, josta Mooseksen laki ja profeettojen kirjat todistavat!» Filippus ja Andreas, molemmat ovat niin varmoja olevansa luvatun Messiaan seurassa. He olivat nähneet kuinka Jeesus oli muuttanut veden viiniksi, kuinka Jeesus oli parantanut sairaita, mutta he eivät kyenneet kuvitelemaan, miten niin suuren joukon voisi ruokkia. He eivät uskoneet ihmeeseen ennen kuin olivat nähneet sen tapahtuvan.

Neljänneksi kertomuksessa on se poika, jolla on viisi ohraleipää ja kaksi kalaa. Hän tuli ja antoi epäröimättä sen vähän mitä hänellä oli ja sillä vähällä Jeesus ruokki viisituhatta ihmistä. Ohraleipiä jäi tähteeksikin 12 täyttä korillista – paljon enemmän kuin niitä oli alunpitäen ollut.

Tämän kertomuksen sydän on siinä, että tuo poika oli valmis antamaan sen, mitä hänellä oli luottaen siihen, että se riittää. Jumala ei vaadi minua antamaan enempää kuin minulla on, mutta olenko antanut itseni ja lahjani Jumalan käyttöön? Mitkä ovat minun viisi ohraleipääni ja kaksi kalaani? Piilottelenko niitä itselläni vai olenko antanut ne jaettaviksi?

Sitä miten nuo viisi ohraleipää ja kaksi kalaa riittivät kaikille emme voi tietää. Jotkut ehdottavat mielestäni ehkä paremmin Hollywood elokuvan käsikirjoitukseen sopivaa tapaa, mutta jolle kyllä löytyy Vanhasta testamentista esikuva. Jeesuksen siunatessa leivät ne muuttuivat niin, että ne lisääntyivät itsellään sitä mukaan, kun niitä jaettiin. Aivan kuten profeetta Elisan auttaman köyhän lesken öljypullosta riitti monen ison astian täyttämiseen. Toisten mielestä ruokkimisihmeessä on kyse itsekkäiden sydämien avautumisesta jakamiselle. Paikalla olevat ihmiset näkivät mitä poika teki ja kuinka Jeesus siunasi leivät, niin kuin jokainen juutalainen tekee aterialle ryhtyessään, ja jakoi ne. Jeesuksen rukous ei muuttanut leipiä. Jeesuksen rukous sai aikaan muutoksen ihmisten sydämissä. Heidän sydämensä avautuivat jakamiselle, he kaivoivat omat eväänsä ja jakoivat ne lähellään olevien kanssa.

Tänäänkin me tarvitsemme enemmän sydämien muuttumista kuin leipien lisääntymistä. On paljon helpompaa ajatella, että leivät lisääntyivät ihmeen kaupalla, koska niin voin väistää sen, että minun omassa sydämessäni olisi vielä tilaa muutokselle.

Tämän ihmekertomuksen äärellä ei voi olla ajattelematta ehtoollista. »Jeesus otti leivät, kiitti Jumalaa ja jakoi…» Muutama jae myöhemmin Jeesus sanoi väkijoukolle ja sanoo meille tänään ja joka kerta messussa: »Minä olen elämän leipä. Joka tulee minun luokseni, ei koskaan ole nälissään, ja joka uskoo minuun, ei enää koskaan ole janoissaan.»

3. paastonajan sunnuntai
Jeesus, Pahan vallan voittaja

Jeesus ajoi mykästä miehestä pahan hengen. Kun henki oli lähtenyt, mykkä mies alkoi puhua, ja kaikki hämmästyivät. Muutamat kuitenkin sanoivat: »Belsebulin, itsensä pääpaholaisen, avulla hän pahoja henkiä karkottaa.» Toiset taas halusivat panna hänet koetukselle ja vaativat häneltä merkkiä taivaasta.

Mutta Jeesus tiesi, mitä heillä oli mielessä, ja sanoi:
»Jokainen valtakunta, joka jakautuu ja taistelee itseään vastaan, tuhoutuu, ja talot sortuvat toinen toisensa päälle. Jos nyt Saatana taistelee itseään vastaan, kuinka sen valtakunta voi pysyä koossa? Tehän sanotte, että minä ajan pahoja henkiä ihmisistä Belsebulin avulla. Mutta jos minä ajan pahoja henkiä ihmisistä Belsebulin avulla, kenen avulla sitten teikäläiset niitä karkottavat? Heistä te saatte itsellenne tuomarit. Jos minä sitä vastoin ajan pahoja henkiä ihmisistä Jumalan sormella, silloinhan Jumalan valtakunta on jo tullut teidän luoksenne.

Kun väkevä mies vartioi linnaansa ase kädessä, hänen omaisuutensa on turvassa. Mutta jos toinen vielä väkevämpi hyökkää hänen kimppuunsa ja voittaa hänet, tuo väkevämpi ottaa häneltä aseet ja varusteet, joihin hän luotti, ja jakaa saamansa saaliin. Joka ei ole minun puolellani, on minua vastaan, ja joka ei yhdessä minun kanssani kokoa, se hajottaa.» (Lk. 11:14–23)

Kaksi viikkoa sitten olimme Jeesuksen kanssa autiomaassa, missä Paholainen kiusasi häntä. Läsnä olivat vain Jeesus ja Paholainen. Enkelit tulivat palvelemaan Jeesusta vasta kun Paholainen oli jättänyt hänet rauhaan, vasta kun Jeesus oli tehnyt tyhjäksi kaikki Paholaisen yritykset saada Jeesus kieltämään ihmisyytensä.

Tänään Jeesus ei ole yksin, eikä autiomaassa, vaan ihmisten ympäröimänä. Paikalla on myös mykkä mies. Hän kuulee, näkee ja ymmärtää, mitä hänen ympärillään tapahtuu, mutta hänellä ei ole ääntä. Hän ei voi ilmaista omaa tahtoaan tai omia tarpeitaan. Koko hänen persoonansa määräytyy siitä käsin, että hän on mykkä. Hänellä ei ole edes nimeä, hän on vain mykkä mies.

»Koska mykkä on mitään saanut?» totesi siskoni kerran. Niinpä, koska mykkä on mitään saanut? Juuri ennen kohtaamistaan mykän miehen kanssa Jeesus oli opettanut opetuslapsiaan rukoilemaan Isä meidän -rukouksen sanoin ja sanonut vielä: »Pyytäkää niin teille annetaan. Etsikää niin te löydätte. Kolkuttakaa niin teille avataan. Sillä pyytävä saa, etsijä löytää, ja jokaiselle, joka kolkuttaa avataan.»

Jeesus kohtasi mykän miehen ja ajoi hänestä pahan hengen. Kun henki oli lähtenyt, mykkä mies alkoi puhua.

Olenko minä mykkä? Olenko minä mykkä Jumalan edessä? Onko paha henki sulkenut minun suuni, minun sydämeni puhuttelemasta Jumalaa, rukoilemasta? Tätä minun on aina välillä hyvä kysyä itseltäni, mutta erityisesti paaston aikana. Tai ehkä en olekaan mykkä siksi, että paha henki olisi minun suuni tukkinut, vaan siksi että olen laiska tai tyytyväinen tämän maailman menoon.

Kirjeessään efesolaisille Paavali varoittaa voimallisin sanoin: »Siveettömyydestä, kaikenlaisesta saastaisuudesta ja ahneudesta ei teidän keskuudessanne saa olla puhettakaan. … Tehän tiedätte hyvin, ettei kenelläkään siveettömällä eikä saastaisella ole osaa Kristuksen ja Jumalan valtakunnasta, ei myöskään ahneella, sillä hän on epäjumalanpalvelija.»

Tämä tulee kovalla tavalla kohti. Voinko väistää ainuttakaa näistä syytöksistä? Ja minun pitäisi johtaa teitä omalla esimerkilläni!

Siveettömyys, mitä se on? Niin helposti, aivan liian helposti siveettömyys liitetään vain siihen, mitä tapahtuu seksuaalielämän alueella. Valitettavasti sekä Atlantin tällä että tuolla puolen viime aikoina kirkkojen jäsenet ovat aivan liian paljon keskityneet siihen, mitä tapahtuu naapurin navan alapuolella, kun pitäisi keskittyä siihen, mitä tapahtuu omassa sydämessä.

»Pitäkää siis Jumalaa esikuvananne, olettehan hänen rakkaita lapsiaan. Rakkaus ohjatkoon elämäänne.»

Siveettömästi voi elää myös vakituisessa parisuhteessa. Siveettömyyttä on toisen omistaminen, toisen hallitseminen. Siveettömyyttä on ylensyönti. Siveettömyyttä on laiskuus; hengellinen laiskuus, henkinen laiskuus, fyysinen laiskuus. Siveettömyyttä on myös liika tekeminen. Siveettömyyttä on… listaa voisi jatkaa lähes loputtomiin. Siveys on kohtuutta. Kohtuutta kaikessa. Siveys on kultaisen keskitien kulkemista. Se hiilijalanjälki, jonka minä tähän maailmaan jätän on siveetön, saastainen ja merkki ahneudesta.

Maailman talous rakentuu siveettömyydelle, saastaisuudella ja ahneudelle. Maailma on lamassa ja joka tuutista tulee uutisia, joissa huolehditaan vain siitä, miten taantuma saadaan kääntymään jälleen kasvuksi. Maapallo on rajallinen ja luonnonvarat ovat rajalliset, jatkuva kasvu ei ole mahdollinen. Me elämme velaksi ja syömme jo nyt tulevien sukupolvien pöydästä.

Suomessa tehdyt tutkimuksen osoittavat, että suomalaisilla on valmiutta suostua yhteisiin rajoituksiin, jos ne koskevat kaikkia. Toisin sanoen: minä olen valmis vähentämään sähkönkulutusta, jos kaikki muutkin pakotetaan tekemään niin. Minä olen valmis käyttämään julkisia kulkuneuvoja, jos kaikki muutkin pakotetaan tekemään niin.

Minun ei kuitenkaan kuulu huolehtia siitä saako joku toinen jotain enemmän kuin minä, tai ylipäätään vertailla itseäni ja tekemisiäni muihin ja muiden tekemisiin. Riittää, että huolehdin omista tekemisistäni. Minun on turha huomauttaa kenellekään teistä: »Hei, sulla on roska silmässä, jos oma silmäni on niin tulehtunut, että se on muurautunut kiinni. Kun Pietari huolehti, mitä Johannekselle tapahtuu, Jeesus vastasi: »Mitä se sinulle kuuluu, seuraa sinä minua.»

Seuraa sinä minua!

Kristus rakasti meitä ja antoi meidän tähtemme itsensä lahjaksi, hyvältä tuoksuvaksi uhriksi Jumalalle, jotta meillä olisi iankaikkinen elämä. Hän tahtoo, että me seuraamme häntä, taistelemme hänen joukoissaan: »Joka ei ole minun puolellani, on minua vastaan, ja joka ei yhdessä minun kanssani kokoa, se hajottaa.»

Kun me seisomme Kristuksen joukoissa, ei meidän tarvitse taistella yksin. Kun seisomme Kristuksen joukoissa ja Saatana hyökkää syyttäen meitä, niin kuin hän syytti Joosuaa, Herra lähettää enkelinsä tai antaa meille itsellemme voimaa sanoa: Vaikene, Saatana!

Meidät on kastettu Herramme kuolemaan ja ylösnousemukseen. Siksi Jeesus kutsuu meitä tänäkin paastonaikana seuraamaan itseään ristin tiellä. Kiinnittämään katseemme alati häneen, joka on voittanut kuoleman ja pahan vallat ja päästää jalkamme ansasta, vapauttaa meidät. Jeesus on elämän puolella ja hän on voittaja. Häntä seuraten me elämme valon lapsina. Tämän maailman äänet hiljenevät ja mammonan valta murtuu, kun pyrimme saamaan selville, mikä on Herran mielen mukaista emmekä osallistu pimeyden töihin.

»Pitäkää siis Jumalaa esikuvananne, olettehan hänen rakkaita lapsiaan. Rakkaus ohjatkoon elämäänne.»

1. paastonajan sunnuntai
Jeesus, kiusausten voittaja

Sitten Henki vei Jeesuksen autiomaahan Paholaisen kiusattavaksi. Kun Jeesus oli paastonnut neljäkymmentä päivää ja neljäkymmentä yötä, hänen vihdoin tuli nälkä. Silloin kiusaaja tuli hänen luokseen ja sanoi hänelle: »Jos kerran olet Jumalan Poika, niin käske näiden kivien muuttua leiviksi.» Mutta Jeesus vastasi: »On kirjoitettu: ’Ei ihminen elä ainoastaan leivästä, vaan jokaisesta sanasta, joka lähtee Jumalan suusta.’»

Sitten Paholainen vei Jeesuksen pyhään kaupunkiin ja asetti hänet temppelimuurin harjalle. Hän sanoi Jeesukselle: »Jos kerran olet Jumalan Poika, niin heittäydy alas. Onhan kirjoitettu: ’Hän antaa enkeleilleen käskyn. He kantavat sinua käsillään, ettet loukkaa jalkaasi kiveen.’» Jeesus vastasi hänelle: »On myös kirjoitettu: ’Älä kiusaa Herraa, Jumalaasi.’»

Vielä Paholainen vei Jeesuksen hyvin korkealle vuorelle, näytti hänelle maailman kaikki valtakunnat ja niiden loiston ja sanoi: »Kaiken tämän minä annan sinulle, jos polvistut eteeni ja kumarrat minua.» Silloin Jeesus sanoi hänelle: »Mene pois, Saatana! On kirjoitettu: ’Herraa, Jumalaasi, sinun tulee kunnioittaa ja ainoastaan häntä palvella.’»

Silloin Paholainen jätti Jeesuksen rauhaan, ja hänen luokseen tuli enkeleitä, jotka palvelivat häntä. (Mt. 4:1-11)

Mitä syntiinlankeemuksessa tapahtui? Meidän pitää ensin palata luomiseen. »Ja Jumala katsoi kaikkea tekemäänsä, ja kaikki oli hyvää.» Jumala loi kaiken hyväksi ja kuitenkin tänä päivänä näemme maailmassa paljon tuskaa, raadollisuutta ja syntiä. Miksi? Aatami ja Eevako siihen yksin ovat syylliset? On totta, että paha alkoi ilmetä maailmassa lankeemuksen seurauksena, mutta Aatami ja Eeva eivät olleet ensimmäiset langenneet.

»Käärme oli kavalin kaikista eläimistä, jotka Herra Jumala oli luonut.» Vastahan me kuulimme, että kaikki minkä Jumala loi oli hyvää. Ei hyvään kuulu kavaluus! »Käärme» ei ollutkaan vain käärme, vaan kiusaaja, ensimmäinen langenneista enkeleistä. Hän oli halunnut jumalaksi Jumalan paikalle. Ensimmäinen lankeemus ei siis tapahtunut paratiisissa, vaan taivaassa! Tämä kiusaaja houkutteli Aatamin ja Eevan lankeemukseen.

Kiusaaja oli ovela. Jumala oli sanonut: »Saat vapaasti syödä puutarhan kaikista puista. Vain siitä puusta, joka antaa tiedon hyvästä ja pahasta, älä syö, sillä sinä päivänä, jona siitä syöt, olet kuoleman oma.» Kiusaaja esitti kysymyksensä Eevalle: »Onko Jumala todella sanonut: ’Te ette saa syödä mistään puutarhan puusta’?»

Huomaatteko kuinka hienosti kiusaaja kääntää Jumalan ihmiselle antaman vapauden syödä kaikista puista kielloksi ’Te ette saa syödä mistään puutarhan puusta’? Jumala oli tehnyt yhden poikkeuksen tuohon vapauteen syödä kaikista puista, mutta hän oli kuitenkin jättänyt ihmisen vapaaksi valita itse. Puu oli paratiisin keskellä ilman aitaa, ilman vartijaa, vapaasti lähestyttävissä.

Eeva osasi kuitenkin vastata käärmeelle, että kyllä puutarhan puiden hedelmiä sai syödä, vain siitä puusta, joka on keskellä paratiisia ei saanut syödä, sillä se johtasi kuolemaan. Käärme vakuutteli, ettei syöminen suinkaan johtaisi kuolemaan, vaan päin vastoin; se avaa silmät ja tekee Jumalan kaltaiseksi, niin että tietää kaiken, hyvän ja pahan.

»Nainen näki nyt, että puun hedelmät olivat hyviä syödä ja että se oli kaunis katsella ja houkutteleva, koska se antoi ymmärrystä.» Vain vähän aiemmin luomiskertomuksesta olemme voineet lukea, että Jumala oli kasvattanut paratiisiin »kaikenlaisia puita, jotka olivat kauniita katsella ja joiden hedelmät olivat hyviä syödä…». Tuo puu paratiisin keskellä ei siis ulkoisesti ollut mitenkään poikkeava verrattuna paratiisin muihin puihin. Käärme, kiusaaja, oli kuitenkin saanut tehtyä tuosta yhdestä puusta erityisen houkuttelevan, koska se antoi ymmärrystä ja teki Jumalan kaltaiseksi. Eeva otti ja söi ja antoi Aatamillekin, joka oli hänen kanssaan.

Aatami ja Eeva olivat vapaita valitsemaan. Jumala oli sanonut, että siitä yhdestä puusta ei saa syödä, koska se valinta veisi kuolemaan. Käärme houkuteli sanomalla, ettei se suinkaan johtaisi kuolemaan, vaan avaisi silmät. Auttaisi siis näkemään asiat ihan uudella tavalla. Totisesti heidän silmänsä avautuivat, mutta eivät tavalla, jota he odottivat. He eivät enää katsoneet Jumalaan, Luojaansa ja pyrkineet tulemaan hänen kaltaisikseen. Heidän silmänsä ja mielensä kääntyi heihin itseensä ja he huomasivat olevansa alasti. Ihmisestä tuli itsekeskeinen, joka kielsi oman luontonsa luotuna, Jumalasta riippuvaisena. Ihminen tahtoi jumalaksi Jumalan paikalle.

Syntiinlankeemuksesta lähtien minussa ja minusta on taistellut hyvä ja paha, Pyhä Henki ja paha henki. Kumman haluan voittavan ja miten varmistan voiton?

Eräs kastekoulua käyvä mies halusi kääntyä kristinuskoon. Yhtenä päivänä hän tuli lähetyssaarnaajan luo silminnähden ahdistuneena. Lähetyssaarnaaja kysyi mieheltä, mikä oli hätänä. Mies vastasi pelkäävänsä. Häntä pelotti, miten hänen käy, jos hänestä tulee kristitty. Mies kertoi, että hänestä tuntui kuin kaksi koiraa, musta ja valkoinen, tappelisi hänen sisällään. Pelko nousi siitä, ettei hän tiennyt kumpi koirista lopulta voittaa tappelun. Hetken mietittyään lähetyssaarnaaja vastasi: »Se koira voittaa, jota sinä ruokit!»

Kuulimme kuinka Henki vei Jeesuksen autiomaahan Paholaisen kiusattavaksi. Jeesus oli paastonnut neljäkymmentä päivää ja yötä ja hänen tuli vihdoin nälkä. Silloin kavala käärme iskee. Paholainen koittaa vedota Jeesukseen ja erityisesti hänen jumaluuteensa. »Jos kerran olet Jumalan Poika, niin käske näiden kivien muuttua leiviksi.»

Jeesus ei harhaudu, ei provosoidu, eikä hämäänny. Hän tietää olevansa Jumalan Poika olihan hän kuullut Jumalan sanovan: »Tämä on minun rakas Poikani, johon minä olen mieltynyt.» juuri ennen kuin Henki vei hänet autiomaahan Paholaisen kiusattavaksi. Hän on Jumalan Poika, mutta tässä hetkessä, kiusattuna, hän on ihminen. Jeesus ei halua jumalaksi Jumalan paikalle, vaan toteaa: » Ei ihminen elä ainoastaan leivästä, vaan jokaisesta sanasta, joka lähtee Jumalan suusta. »

»Jos kerran olet Jumalan Poika, niin heittäydy alas… Jos olet Jumalan Poika niin kyllä enkelit sinua suojelevat, ihan sama mitä teet.» Jälleen Paholainen yrittää saada Jeesuksen todistamaan, että hän on Jumalan Poika. Mutta Jeesus torjuu hyökkäyksen kääntämällä katseen Jumalaan, pois itsestään ja sanoo: »Älä kiusaa Herraa, Jumalaasi.»

Vielä kerran Paholainen yrittää. Hän lupaa Jeesukselle maailman kaikki valtakunnat ja niiden loiston, jos vain Jeesus polvistuu ja kumartaa häntä. Silloin Jeesus osoittaa, että hän tietää kenen kanssa on tekemisissä: »Mene pois, Saatana!» ja jatkaa kertoen kenen eteen hän polvistuu ja ketä hän kumartaa: »Herraa, Jumalaasi, sinun tulee kunnioittaa ja ainoastaan häntä palvella.»

Tärkeää päivän evankeliumitekstissä ei ole se, että Jeesus paastosi neljäkymmentä päivää ja yötä, vaan se miten hän vastasi Paholaiselle, miten hän torjui hyökkäyksen. Jeesuksen vastauksissa hän itse ei ole tärkeä, hän itse ei ole keskiössä, vaan keskiössä on aina Jumala.

Tästä minunkin paastossani tulisi olla kyse. Ei siitä, että kuritan itseäni ja riiputan päätäni kuin rannan ruoko, vaan siitä, että elämäni keskiössä on Jumala ja lähimmäiseni, en minä itse. Syntiseen minääni kuuluu se, että joudun jatkuvasti taistelemaan oman itsekkyyteni kanssa. Taistelen sen kanssa, että niin helposti olen valmis tuomitsemaan toisen, vaikka tuomitseminen kuuluu yksin Jumalalle. Vaikka olen maistanut hyvän- ja pahantiedonpuusta – kyllä, minä ihmisenä olen osallinen tuosta samasta synnistä – ei minusta silti tullut Jumalan kaltaista, jotta voisin toisia tuomita. Jumala on Rakkaus ja rakastamaan hän on minut kutsunut. Tämän taisteluni keskellä minä olen vapaa tekemään omia valintojani. Voin valita kumpaa koirista ruokin.

Mitä tapahtui syntiinlankeemuksen jälkeen? Jumala käveli puutarhassa ja huusi: »Missä sinä olet?» Jumala kyllä tiesi mitä oli tapahtunut, mutta hän etsi ihmistä. Hän halusi kutsua ihmisen luokseen, ulos pelostaan. Ihminen tunnusti tekonsa Jumalan edessä eikä Jumala tuominnut ihmistä, mutta käärmeelle Jumala sanoi: »Koska tämän teit, olet kirottu.»

Ihminen kyllä lähetettiin pois Edenin puutarhasta, sillä nyt paha ei enää ollut vain ihmisen ulkopuolella, vaan myös ihmisen sisällä. Mutta ihmistä Jumala ei kironnut. Kun aika täyttyi Jumala lähetti ainoan Poikansa, joka on voittanut kaikki kiusaukset, jotta jokainen joka häneen uskoo pelastuisi.

Tässä toivossa on hyvä lähteä Kristuksen jäljissä kohti Jerusalemia ja kilvoitella rakkaudessa.

Laskiaissunnuntai
Jumalan rakkauden uhritie

Jeesus kutsui kaksitoista opetuslastaan luokseen ja sanoi heille: »Me menemme nyt Jerusalemiin. Siellä käy toteen kaikki se, mitä profeetat ovat Ihmisen Pojasta kirjoittaneet. Hänet annetaan pakanoiden käsiin, häntä pilkataan ja häpäistään ja hänen päälleen syljetään, ja he ruoskivat häntä ja tappavat hänet. Mutta kolmantena päivänä hän nousee kuolleista.» Opetuslapset eivät ymmärtäneet Jeesuksen sanoista mitään. Asia pysyi heiltä salassa, eivätkä he käsittäneet, mitä Jeesus tarkoitti.

Kun Jeesus lähestyi Jerikoa, tien vieressä istui sokea mies kerjäämässä. Kuullessaan, että tiellä kulki paljon väkeä, mies kysyi, mitä oli tekeillä. Hänelle kerrottiin, että Jeesus Nasaretilainen oli menossa siitä ohi. Silloin hän huusi: »Jeesus, Daavidin Poika, armahda minua!» Etumaisina kulkevat käskivät hänen olla hiljaa, mutta hän vain huusi entistä kovemmin: »Daavidin Poika, armahda minua!» Jeesus pysähtyi ja käski tuoda hänet luokseen. Mies tuli, ja Jeesus kysyi häneltä: »Mitä haluat minun tekevän sinulle?» Mies vastasi: »Herra, anna minulle näköni.» Silloin Jeesus sanoi hänelle: »Saat näkösi. Uskosi on parantanut sinut.» Siinä samassa mies sai näkönsä, ja hän lähti seuraamaan Jeesusta ylistäen Jumalaa. Ja kaikki, jotka näkivät tämän, kiittivät ja ylistivät Jumalaa. (Lk. 18:31–43)

Tien vieressä istui sokea mies kerjäämässä. Sulje silmäsi ja lähde Jerikoon. Istut tien vieressä, tunnet auringon paahteen, mutta et näe sen valoa.

Minä istuin kerjäämässä, niin kuin kaikkina muinakin päivinä, paitsi tietenkin sapattina. Aurinko oli liian kuuma ja pöly narskui hampaissani. Kuulin monien askeleiden ensin lähestyvän ja sitten loittonevan. Joskus jotkut askeleet hidastivat tai muuttuivat epäröiviksi kohdallani, mutta suurin osa vain kulki ohi. Jos en olisi sokea, näkisin perspektiivistäni vain ohi kulkevia jalkoja.

Äkkiä kuulin askeleita, paljon askeleita. Pöly nousi ja pienet kivet lentelivät, vaatteet kahisivat ja puheensorina yltyi. Jotain oli tapahtumassa. Mitä? Hei, mitä tapahtuu? Kertokaa minulle mitä tapahtuu? Huusin ohikulkijoille ja kysyin miksi näin paljon ihmisiä on liikkeellä? Lopulta joku sylkäisi minulle vastauksen: »Jeesus Nasaretilainen on menossa ohi.»

Sanat iskivät tajuntaani: »Jeesus Nasaretilainen on menossa ohi!» Ei, hän ei saa mennä ohi! Koko heiveröinen minäni jännittyi ja pöly kirveli kurkkuani, kun huusin »Jeesus, Daavidin Poika, armahda minua!» Sain vastaukseksi vain äkäisiä huutoja: »Ole hiljaa!» »Älä ulise, ei hän sinua kuule.» Huusin entistä kovemmin: »Daavidin Poika, armahda minua!» Hänen on pakko kuulla!

Lopulta huusin niin kovaa, että kuulin enää vain oman ääneni. Kaikki kuulivat vain minun ääneni: koko väkijoukko ja Jeesus. Jeesus pysähtyi. Kuulin pehmeän äänen, joka kysyi minulta: »Mitä haluat minun tekevän sinulle?» »Herra, anna minulle näköni», minä vastasin.

Voit avata silmäsi ja palata tänne Redeemer kirkkoon lumen keskelle.

Tahdon kiinnittää huomion muutamaan kohtaan tämän päivän tekstissämme.

Sokea mies istui kerjäämässä, hän ei oikeastaan tee mitään. Hän on hiljaa ja alistunut. Hän on olemassa, mutta silti monet ohikulkijat eivät edes huomaa häntä, tai jos huomaavatkin he kääntävät katseensa ollakseen näkemättä. Sokea on niin helppo ohittaa, hän ei edes näe kuka hänet ohittaa.

Jeesus on menossa ohi niin kuin kaikki muutkin. Mutta äkkiä sokea mies herää, aktivoituu ja huutaa. Hän ei enää halua olla näkymätön. Mies ei huuda vain täysin palkein, hän huutaa ulos kaiken sen tuskan, jota hän kantaa sisäällään. »Jeesus, Daavidin Poika, armahda minua!» Hän ei luovuta, vaikka häntä pyydetään olemaan hiljaa.

Jeesus oli menossa ohi, mutta Jeesus pysähtyy! Jeesus pysähtyi ja käski tuoda miehen luokseen. Mies tuli, häntä ei tuotu. Jeesus kysyi:»Mitä haluat minun tekevän sinulle?» Jeesus ei kuvittele tietävänsä, mitä toinen haluaa tai tarvitsee, vaan kysyy ja kuuntelee. Mies oli istunut kerjäämässä, voisi siis ajatella, että hän pyytää Jeesukselta rahaa. Miehen vastaus on kuitenkin toisaalta itsestään selvyys ja toisaalta yllättävä: »Herra, anna minulle näköni.» Totta kai sokea tahtoo näkönsä, jos se on mahdollista. Yllättävää on miehen luottamus ja usko siihen, mikä Jeesukselle on mahdollista. Hänen uskonsa palkitaan, hän saa näkönsä.

Hän sai näkönsä. Viimeinkin hän näki auringon valon. Hän näki uuden elämän ihmeen, kun luonto heräsi kukoistukseensa talven jälkeen. Hän näki Jumalan armon ja rakkauden, Jumalan luomistyön suuren kauneuden. Mutta hän näki myös maailman tuskan ja synnin. Hän näki ihmisen julmuuden ja raakuuden. Hän lähti heti seuraamaan Jeesusta ylistäen Jumalaa. Hän, joka ensimmäisenä huusi »Daavidin Poika», näki kuinka väkijoukot saattoivat Jeesuksen riemusaatossa Jerusalemiin huutaen »Hoosianna, Daavidin Poika!» Ja hän näki myös sen kuinka Jeesus ristiinnaulittiin.

Tänään on laskiaissunnuntai ja lähdemme seuraamaan Kristusta kohti Jerusalemia ja Golgataa. Tuhkakeskiviikosta alkaa paastonaika. Perinteisesti paasto on liittynyt lähinnä joidenkin ruokien pois jättämiseen, mutta on viime vuosina saanut myös ihan uusia muotoja. On ryhdytty puhumaan » seitsemästä vapaasta viikosta. » Seitsemän viikkoa vapaana tupakasta, seitsemän viikkoa vapaana kahvista, seitsemän viikkoa vapaana tietokonepeleistä… Jokainen voi valita, mistä itsensä vapauttaa, mikä sopii sen hetkiseen elämäntilanteeseen.

Nuorempana minä pidin ortodoksisesta traditiosta tuttua paastoa, jossa ravinnosta pudotetaan kaikki eläinperäinen pois; liha, kala, kanamuna, maitotuotteet. Se oli tarkkaa puuhaa. Kokoajan sai olla miettimässä, mitä voi suustaan alas laittaa. Paljon energiaa meni siihen kuinka minä suoriudun paastosta ja samalla hukkasin koko paaston todellisen merkityksen. Olin kuin ne, jotka profeetta Jesajan mukaan huusivat Jumalan puoleen sanoen:
» Miksi sinä et huomaa, kuinka me paastoamme?
Etkö näe, kuinka me kuritamme itseämme? »

Mitä Jumala vastasikaan:
» Näen kyllä!
Te ette enää pidä sellaista paastoa,
joka kantaa rukoukset taivaisiin.
Tuollaistako paastoa minä teiltä odotan,
tuollaista itsenne kurittamisen päivää?
Sitäkö, että te riiputatte päätänne kuin rannan ruoko? »

Toisenlaista paastoa minä odotan:
että vapautat syyttömät kahleista,
irrotat ikeen hihnat
ja vapautat sorretut,
että murskaat kaikki ikeet,
murrat leipää nälkäiselle,
avaat kotisi kodittomalle,
vaatetat alastoman, kun hänet näet,
etkä karttele apua tarvitsevaa veljeäsi.
Silloin sinun valosi puhkeaa näkyviin kuin aamunkoi
ja hetkessä sinun haavasi kasvavat umpeen.
Vanhurskaus itse kulkee sinun edelläsi
ja Herran kirkkaus seuraa suojanasi.
Ja Herra vastaa, kun kutsut häntä,
kun huudat apua, hän sanoo: »Tässä minä olen.»

Paastossa ei oleellista ole niinkään se, mille sanon ei, vaan se mille sanon ja tahdon sanoa kyllä.

Tämän paastonajan alkaessa tahdon yhytyä sokean miehen huutoon: »Jeesus, Daavidin Poika, armahda minua!» ja sitä seuranneeseen pyyntöön: »Herra, anna minulle näköni.»

Herra, anna minulle näköni, että näen sinun voimasi ja rakkautesi. Anna minulle näköni, että näen lähimmäiseni. Hänet joka kärsii, on tuskissaan ja näkee nälkää. Anna minulle näköni äläkä anna minun vain kävellä ohi tai vielä pahempaa sanoa » Ole hiljaa! »

Tänä paastonaikana tahdon sanoa kyllä sille, että joka päivä laitan sivuun 2 dollaria, jotka annan Yhteisvastuukeräykselle. Paasto kestää 40 päivää, 2 dollaria päivässä ei ole kuin 80 dollaria. Mistä minun on luovuttava, jotta voin tehdä tämän? Jätän ostamatta juomapullon, suklaapatukan, jäätelön… jättäisinkö joku päivä lounaan väliin, että kokisin myös hieman nälkää? Oikeasti minun ei välttämättä tarvitse luopua mistään, sillä 80 dollaria minä voin antaa omasta yltäkylläisyydestäni, se ei ole koko elämiseni.

Mille sinä voisit sanoa kyllä tämän paastonajan alkaessa? Mihin Jumala haastaa sinut tänään?

Kynttilänpäivä
Kristus, Jumalan kirkkauden säteily

Kun tuli päivä, jolloin heidän Mooseksen lain mukaan piti puhdistautua, he menivät Jerusalemiin viedäkseen lapsen Herran eteen, sillä Herran laissa sanotaan näin: »Jokainen poikalapsi, joka esikoisena tulee äitinsä kohdusta, on pyhitettävä Herralle.» Samalla heidän piti tuoda Herran laissa säädetty uhri, »kaksi metsäkyyhkyä tai kyyhkysenpoikaa».

Jerusalemissa eli hurskas ja jumalaapelkäävä mies, jonka nimi oli Simeon. Hän odotti Israelille luvattua lohdutusta, ja Pyhä Henki oli hänen yllään. Pyhä Henki oli hänelle ilmoittanut, ettei kuolema kohtaa häntä ennen kuin hän on nähnyt Herran Voidellun. Hengen johdatuksesta hän tuli temppeliin, ja kun Jeesuksen vanhemmat toivat lasta sinne tehdäkseen sen, mikä lain mukaan oli tehtävä, hän otti lapsen käsivarsilleen, ylisti Jumalaa ja sanoi:

- Herra, nyt sinä annat palvelijasi rauhassa lähteä,
niin kuin olet luvannut.
Minun silmäni ovat nähneet sinun pelastuksesi,
jonka olet kaikille kansoille valmistanut:
valon, joka koittaa pakanakansoille,
kirkkauden, joka loistaa kansallesi Israelille.

Jeesuksen isä ja äiti olivat ihmeissään siitä, mitä hänestä sanottiin. (Lk. 2:22-33)

Reilu kaksi kymmentä hälisevää nuorta asettuu tuoleille, jotka on asetettu piiriin. Piirin keskellä oleva lattia on täynnä pelikortin kokoisia kortteja, joissa on sekalaisia kuvia: sormus, käärme, malja, henkilö, kirja, öljylamppu, pöllö…

Ensimmäinen rippikoulutunti on alkamassa ja kaikkia vähän jännittää, minua mukaan lukien. Mitähän tästä tulee? Ryhmässä on monenlaisia nuoria; niitä joista näkee heti, että he osallistuvat kaikkeen ja ovat kiinnostuneita, niitä jotka ovat arvoituksia ja niitä, jotka saavat minut varuilleen. Vai mitä sanotte tytöstä, jolla on pitkät vaaleat hiukset, jotka on värjätty kirkkaan vihreiksi, vahva musta meikki, lukuisia lävistyksiä kasvoissa ja mustissa housuissa ainakin kymmenen kilon edestä niittejä ja ketjuja?

Tehtäväksi anto: »Valitse lattialla olevista korteista itsellesi kaksi korttia, jotka muistuttavat sinua jostain Raamatun henkilöstä, paikasta, tapahtumasta tai kertomuksesta.» Ennen kuin olen saanut lauseeni loppuun muutamat nuoret ovat jo rynnänneet valitsemaan omiaan, joku toinen lähtee liikkeelle hitaammin ehkä vähän vastentahtoisestikin. Piirin keskellä on hetki melkoista vilskettä, kun nuoret yrittävät löytää omat korttinsa. Valitsemisessa ei kauaa nokka tuhise, vaikka joku viipyileekin eikä tunnu löytävän mitään itselleen sopivaa. Pian kaikki ovat palanneet paikoilleen ja keskittyvät tuijottamaan omia korttejaan.

Seuraavaksi jokainen saa vuorollaan kertoa, mitä kortin kuva nosti mieleen Raamatusta. Käärme nostattaa mieleen tietysti paratiisin käärmeen, sormus muistutti tuhlaajapojasta, sateenkaari on selvä muistutus vedenpaisumuksesta, aurinkolaseja käyttävä hahmo tulkitaan sokeaksi, jonka Jeesus parantaa, miekka muistuttaa Jeesuksen vangitsemisesta jne.

Kerta toisensa jälkeen nuoret yllättävät minut, ja varmasti myös itsensä sillä, kuinka hyvin he tuntevat Raamattua sen kertomuksia ja henkilöitä. Tänä nimenomaisena vuonna sain törmätä myös omiin ennakkoluuloihini oikein kunnolla.

Piiri on käyty melkein loppuun ja yksi pojista pyörittelee yhtä korttia onnettomana kädessä ja sanoo, ettei se tuo hänelle mieleen mitään. Pyydän häntä näyttämään kuvan. Siinä on sinisellä pohjalla valkoinen lintu, jonka voisi helposti tulkita kyyhkyseksi. Kysyn tuoko se kenellekään muulle mitään mieleen. Muutamat innokkaimmat viittaavat heti. »Kyyhkynen, jonka Nooa lähetti arkista etsimään maata», sanoi yksi ja toinen jatkoi: »Pyhä Henki, joka laskeutui Jeesuksen päälle, kun Jeesus kastettiin». Hyviä vastauksia molemmat, mutta se vihreätukkainen tyttö viittasi vielä. Annan hänelle luvan vastata ja hän sanoo: »Silloin, kun Joosef ja Maria veivät Jeesuksen temppeliin ja Simeon oli siellä niin eikös siihen liittynyt jotenkin kyyhkynen?» »Kyllä! Loistavaa! Heidän piti tuoda uhrilahjaksi kaksi metsäkyyhkyä tai kyyhkysenpoikaa» minä sanoin ja huomasin samalla ajattelevani: Kyllä niin, mutta mistä sinä sen tiesit? Sillä vaikka me kuulemme tämän tekstin joka vuosi kynttilänpäivänä ei tämä ole Raamatun tutuimpia kertomuksia.

Vihreätukkainen tyttö osoittautui erittäin sydämelliseksi ja herkäksi nuoreksi, joka omalla olemuksellaan toi paljon hyvää rippikouluryhmään. Kuinka väärässä minä olinkaan ollut? Kuinka sokea näkemään sitä, kuka hän todella oli, kun nopeasti luokittelin hänet hänen ulkonäkönsä perusteella?

Onneksi vanha Simeon ei ollut yhtä sokea kuin minä. Temppeliin tuli nuori äiti ja isä pienokaisensa kanssa suorittamaan laissa säädettyä uhria. Samanlaisia kolmikoita Simeon oli pitkän elämänsä aikana varmasti nähnyt lukemattomia. Nytkään Simeon ei nähnyt ihmeitä, Jumala ei avannut taivaita ja puhunut. Ei ollut mitään muuta kuin isä, äiti ja lapsi, mutta Simeon näki paljon enemmän. Hän oli kärsivällisesti odottanut, hän oli uskonut ja nyt hän näki. Hän näki vain 40 päivän ikäisessä pienokaisessa Jumalan pelastuksen. Valon, joka koittaa pakanakansoille, kirkkauden, joka loistaa Jumalan kansalle Israelille ja puhkesi ylistämään Jumalaa.

Kristus on Jumalan kirkkauden säteily ja maailman valo, mutta myös minut ja sinut on kutsuttu olemaan toivon kynttilöinä tässä maailmassa. Toivon kynttilöiksi me tulemme kun avaamme silmämme ja tunnistamme Kristuksen apua tarvitsevassa lähimmäisessämme ennemmin kuin ihmeissä ja suuruudessa.

Tänä sunnuntaina Suomen seurakunnissa on virallisesti avattu Yhteisvastuu keräys, johon mekin täällä New Yorkissa haluamme osallistua. Yhteisvastuu keräys täyttää tänä vuonna 60 vuotta. Se sai alkunsa aikana, jolloin Suomessa monet elivät puutteessa ja nälässä. Tänäkin päivänä Suomen yltäkylläisyyden keskellä elää tuhansia lapsia, joita ei huudeta pihalta sisälle sillä tutulla huudolla: Ville syömään! Ei huudeta, koska kotona ei ole ruokaa.

Suurinosa Yhteisvastuulla kerätyistä varoista ohjataan kuitenkin joka vuosi Suomen rajojen ulkopuolelle. Tänä vuonna tuo kohdemaa on Haiti. Haiti oli valittu kohteeksi jo kauan ennen tuhoisaa maanjäristystä. Olen kuullut joidenkin sanovan, että maanjäristys oli Jumalan rangaistus Haitille, olen jyrkästi eri mieltä. Maanjäristys, niin kuin monet paljon pienemmätkin asiat, ovat osa luonnon ja elämän normaalia kiertokulkua. Maanjäristys oli järkyttävä, mutta myös se voi muuttua hyvän välineeksi, jos se ravistelee minut ja sinut hereille, jos se avaa silmäni näkemään enemmän kuin normaalisti näen.

Pimeyden kiroaminen ei auta ketään. Parempi on tehdä itsestään toivon kynttilä tähän maailmaan, joka kipeästi kaipaa valoa. Jo pieni määrä valoa karkoittaa paljon pimeyttä.