26. sunnuntai helluntaista
Uskon kestävyys ahdingoissa
(Maanpuolustusjuhla ja Ähtärin reserviupseerikerhon 75-vuotisjuhla)

Kun Jeesus oli tullut ulos temppelistä ja oli lähdössä pois, opetuslapset tulivat hänen luokseen näyttääkseen hänelle temppelialueen rakennuksia. Mutta Jeesus sanoi heille: »Näettekö kaiken tämän? Totisesti: kaikki revitään maahan, tänne ei jää kiveä kiven päälle.»

Kun Jeesus sitten istui Öljymäellä eikä siellä ollut muita, opetuslapset tulivat hänen luokseen ja kyselivät: »Sano meille, milloin se kaikki tapahtuu. Mikä on merkkinä sinun tulostasi ja tämän maailman lopusta?»

Jeesus vastasi:
»Varokaa, ettei kukaan johda teitä harhaan. Monet tulevat esiintymään minun nimelläni. He sanovat: ‘Minä olen Messias’, ja eksyttävät monia. Te kuulette taistelun ääniä ja sanomia sodista, mutta älkää antako sen pelästyttää itseänne. Niin täytyy käydä, mutta vielä ei loppu ole käsillä. Kansa nousee kansaa vastaan ja valtakunta valtakuntaa vastaan, ja joka puolella on nälänhätää ja maanjäristyksiä. Mutta kaikki tämä on vasta synnytystuskien alkua.

Silloin teidät pannaan ahtaalle, monia teistä surmataan ja kaikki kansat vihaavat teitä minun nimeni tähden. Monet silloin luopuvat, he kavaltavat toisensa ja vihaavat toinen toistaan. Monta väärää profeettaa ilmaantuu, ja he johtavat useita harhaan. Ja kun laittomuus lisääntyy, monien rakkaus kylmenee. Mutta joka kestää loppuun asti, pelastuu. Tämä valtakunnan evankeliumi julistetaan kaikkialle maailmaan, kaikille kansoille todistukseksi, ja sitten tulee loppu.» (Mt. 24:1–14)

»Kun aamulla 5.11.1939 tykistöpatterimme saapui Kiviniemeen, oli joukko siviilejä tienvieressä katsomassa tuloamme. Kuulimme jonkun heistä sanovan: ’Kyllä täällä pelätään käytävän kovat taistelut, kun tuodaan tänne nuo Etelä-Pohjanmaan miehet’, johon toinen vastasi: ’Ja heihin luotetaan.’ Enempää emme kuulleet, koska kuljimme eteenpäin.

Tiesimme, että meihin luotettiin ja olimme valmiit tekemään kaikkemme Jumalan apuun turvaten, kuten silloin kuuli usein sanottavan.

Torstaina marraskuun viimeisen päivän aamuna saimme kuulla, että Venäjä on hyökännyt rajan yli Metsäpirtissä ja Raurun alueella. Tielle tullessamme kohtasimme pakolaistulvan. Se oli näky, jota ei koskaan unohda; rauhallisia kodeistaan ajettuja lapsia, naisia ja vanhuksia, jotka kuljettivat mukanaan sitä vähäistä omaisuutta, minkä kaikessa kiireessä olivat ehtieet saada mukaansa ja jaksoivat kantaa. He ajoivat mukanaan myös karjaa, joka tahtoi tukkia muun liikenteen.

Rintamalla, pakolaisten lisäksi, vastaan tuli toinen näky. Koko eteläinen taivas oli tulimerenä – se oli kaameaa todellisuutta meidän silmiemme edessä, jota ei todeksi voi kuvata. Katselimme sitä kaameudessaan vertaansa vailla olevaa näkyä ja kuuntelimme tykkien jylinää. Asevelvolliset nuoret miehet olivat siellä vihollista vastassa. Joku sanoi: ’Voikohan tuolta kukaan hengissä selviytyä…?’»
(Otto Talvitie: Pieni katsaus sotaretkistäni)

Näin kirjoittaa oma paappani kirjansa, Pieni katsaus sotaretkistäni, alkusivuilla. Joitakin sivuja myöhemmin hän jatkaa:
»Olisi paljon pikkutapahtumia tältä ajalta kerrottavanani, mutta en mainitse muuta kuin, että korsussamme oli monta iltahartautta. Yhdessä veisasimme, pappikin oli puhumassa ja rukoilimme apua Jumalalta. Olimme silloin maailman mahtavimman edessä puolustamassa uskontoa, kotia ja isänmaata.»

Koti, uskonto ja isänmaa. Siinä on maanpuolustuksen kolminaisuus, jonka puolesta Suomenkin historiassa monet ovat antaneet kaikkensa ja monet ovat olleet valmiita antamaan kaikkensa. Tänä päivänä me saamme Suomessa elää rauhan aikaa, mutta maanpuolustus, maanpuolustuksen henki on silti hyvin ajankohtaista. Mikä on se maanpuolustuksen henki, jonka minä toivoisin meistä löytyvän?

Päivän evankeliumitekstissämme opetuslapset ihailevat uskonsa hienoja ulkoisia puitteita, ja haluaisivat Jeesuksenkin huomaavan ne, mutta Jeesus vastaa heille tylysti: »Totisesti: kaikki revitään maahan, tänne ei jää kiveä kiven päälle.» Ulkoiset puitteet eivät ole niitä, joiden varaan voimme rakentaa tulevaisuutemme ja toivomme.

Hetkeä myöhemmin opetuslapset kärttivät Jeesukselta vastausta kysymyksiin: »Sano meille, milloin se kaikki tapahtuu. Mikä on merkkinä sinun tulostasi ja tämän maailman lopusta?» Jeesus ei kuitenkaan vastaa suoraan opetuslasten kysymyksiin, vaan varottaa heitä: »Varokaa, ettei kukaan johda teitä harhaan. … Monien rakkaus kylmenee, mutta, joka kestää loppuun asti, pelastuu. Tämä valtakunnan evankeliumi, tämä Jumalan valtakunnan ilosanoma julistetaan kaikkialle maailmaan, kaikille kansoille todistukseksi, ja sitten tulee loppu.»

Kristittyinä meidän tulisi aina olla kurkottautuneina kohti Kristuksen paluuta, hänen tuloaan ja tämän maailman loppua, mutta se ei vapauta meitä siitä vastuusta, joka meillä on evankeliumin eteenpäin viemisessä ja sen toteutumisessa maailmassa. Meidän kristillisyytemme mitataan siinä rakkaudessa, jota osoitamme kaikkein pienimmille ja heikoimmille, ensin omassa lähipiirissämme ja sitten kauempana oleville. Sillä totisesti: kaiken minkä olemme tehneet yhdelle kaikkein vähäisimmistä sen me olemme tehneet itse Kristukselle.

Maanpuolustus on ulkoisten puitteiden turvaamista, isänmaan rajojen turvaamista, mutta vielä enemmän se on niiden arvojen turvaamista, joiden puolesta on ennenkin taisteltu: koti, uskonto ja isänmaa.

Isänmaa. Talvisodan kylminä pakkasöinä tähtikirkkaalle taivaalle on monista korsuista noussut voimallisesti Lutherin virren, Jumala ompi linnamme, sanat. Mekin saamme tänään uhrivirressä liittää äänemme tuohon virteen. Rintamalla »Se vanha vainooja, joka on kavala, kauhea, kiivas, kiukkuinen, julma ja hirmuinen, jonka vain Herra voittaa.» on varmasti monen nuoren miehen mielikuvissa ollut Venäjä. Lutherin mielessä on kuitenkin ollut Venäjääkin mahtavampi vihollinen – itse Saatana.

Koti. Jokaisella tulisi olla oikeus turvalliseen ja hyvään kotiin, mahdollisuus asua kotona: lapsella, aikuisella ja vanhuksella. Meillä on tänään paljon väsyneitä vanhempia, rikkinäisiä koteja, laitoksiin unohdettuja vanhuksia. Millaisen yhteiskunnan olemme rakentaneet? Mitä minä, mitä sinä, mitä me voisimme tehdä omassa arjessamme, jotta evankeliumi toteutuisi? Miten me tänä päivänä toteutamme sen hengen, joka maanpuolustuksella on ollut ja joka sille kuuluu yhä tänäänkin. Kotiemme suurin uhka ei tänä päivänä ole Venäjä tai mikään muukaan vihamielinen valtio, vaan Diabolos – hajottaja.

Suurin taistelu joka meidän on käytävä puolustaaksemme kotia, uskontoa ja isänmaata meidän on käytävä vihollisista suurinta vastaan omassa sisimmässämme. Tässä sodassa me emme kuitenkaan ole yksin. Oikeastaan se ei ole olenkaan meidän sotamme, sillä Jumala itse on sanonut: »Älkää pelätkö, Herra sotii teidän puolestanne, olkaa te hiljaa!» Osaammeko me olla hiljaa? Osaammeko me luottaa Jumalan apuun, turvata häneen kaiken keskellä?

Siitä Luther kirjoittaa virtensä viimeisessä säkeistössä. Vaikka vihollinen veisi meiltä henkemme, osamme ja onnemme, sillä ei ole merkitystä, koska Jumalan valtakunta on meidän.

Luottamuksesta, Jumalaan turvautumisesta, meille esimerkkinä voisi olla piskuinen romanialaisvanhus, jonka pienen kodin sotilaat olivat myllänneet etsiessään Raamattua tai ikoneita. Sotilaat olivat turhautuneita, kun eivät olleet löytäneet mitään ja kovistelivat vanhusta. Neljä isoa ja vihaista sotilasta aseineen vastassaan pieni iäkäs nainen. Huutaen ja uhkaillen sotilaat kysyivät, missä hänen piilopaikkansa on? Vanha nainen seisoi sotilaiden edessä, katsoi heitä silmiin ja sanoi: »Minulla ei ole kuin tämä», ja hän teki rauhallisesti ristinmerkin, »ja tätä te ette voi ottaa minulta pois.»

Mitä me olemme kätkeneet sydämeemme? Mitä meillä on sellaista, jota vihollisista mahtavinkaan ei voi ottaa meiltä pois?

Pyhäinpäivän ilta
Pyhien yhteys

Nähdessään kansanjoukot Jeesus nousi vuorelle. Hän istuutui, ja opetuslapset tulivat hänen luokseen. Silloin hän alkoi puhua ja opetti heitä näin:

»Autuaita ovat hengessään köyhät,
sillä heidän on taivasten valtakunta.
Autuaita murheelliset:
he saavat lohdutuksen.
Autuaita kärsivälliset:
he perivät maan.
Autuaita ne, joilla on vanhurskauden nälkä ja jano:
heidät ravitaan.
Autuaita ne, jotka toisia armahtavat:
heidät armahdetaan.
Autuaita puhdassydämiset:
he saavat nähdä Jumalan.
Autuaita rauhantekijät:
he saavat Jumalan lapsen nimen.
Autuaita ovat ne, joita vanhurskauden vuoksi vainotaan:
heidän on taivasten valtakunta.

Autuaita olette te, kun teitä minun tähteni herjataan ja vainotaan ja kun teistä valheellisesti puhutaan kaikkea pahaa. Iloitkaa ja riemuitkaa, sillä palkka, jonka te taivaissa saatte, on suuri. Niinhän vainottiin profeettojakin, jotka elivät ennen teitä.»
(Mt. 5 : 1 – 12)

Kylmää. Pimeää. Suru.
Monet teistä ovat tänä iltana lähteneet liikkeelle murheellisina, kantaen menetyksen taakkaa. Läheisen poismeno on jättänyt tyhjän tilan. Miten paljon tyhjä tila voikaan painaa!

Pimeää. Aina vain pimeää. Joillekin teistä suru-uutinen on voinut pimentää kevään tai kesän ainoan aurinkoisen ja kirkkaan päivän. Sinä päivänä aurinko katosi kuukausiksi pilvien taakse.

Aurinko ei enää ole sinun päiviesi valona eikä kuu kirkasta sinun teitäsi, vaan Herra on sinun ikuinen valosi ja sinun Jumalasi on sinun kirkkautesi. Sinun aurinkosi ei enää laske eikä kuu katoa, sillä Herra on sinun ainaisena valonasi. Sinun murhepäiviesi luku on täyttynyt.

Pois menneen läheisemme aurinko ei enää laske, mutta meidän murhepäiviemme luku ei vielä ole täyttynyt. Aurinko on edelleen päiviemme valo. Aurinkoa ei kuitenkaan ole paljoa näkynyt ja päivä lyhenee lyhentymistään. Viime yönä ja tänään Luoja on kuitenkin lähettänyt meille muistutuksen siitä, että lopulta valo voittaa pimeän. Pimeä maa on kääritty hentoon lumivaippaan, joka ehkä jo huomenna on poissa, mutta Jumalalle pimeys ei ole pimeää, vaan yö on hänelle kuin päivänpaiste, pimeys kuin kirkas valo.

Pyhäinpäivä liittyy pääsiäiseen ja julistaa elämän voittoa kuolemasta. Jokainen meistä on kutsuttu ylösnousemukseen Kristuksen kanssa. Hän itse on luvannut tulla noutamaan meidät, jotta saisimme olla siellä, missä hän on. Siellä, mihin hän kokoaa kaikki pyhänsä. Siellä, missä ei ole murhetta, ei vaivaa eikä kuolemaa.

Pyhä. Sana, joka voi saada meidät tuntemaan itsemme alamittaisiksi. Kristuksen pyhät ovat kuitenkin tavallisia miehiä ja naisia, aivan kuten jokainen meistä. He ovat syntisiä ihmisiä, jotka ovat osanneet ja uskaltaneet heittäytyä Jumalan armon ja rakkauden varaan, ilman omaa ansiotaan.

Pyhäinpäivänä muistamme edesmenneitä rakkaitamme ja kaikkia tavallisia ihmisiä, isiä ja äitejä, jotka ovat kantaneet arjen taakkaa, mummoja ja paappoja, jotka ovat rukoilleet, sairaita, jotka ovat hiljaa kantaneet taakkaansa ja aivan erityisesti hengessään köyhiä, murheellisia, kärsivällisiä, niitä, joilla on vanhurskauden nälkä ja jano, armahtavaisia, puhdassydämisiä, rauhantekijöitä ja vainottuja.

Heidän elämästään meidän murheeseemme, meidän pimeyteemme loistaa Jumalan valo, toivon valo. Sillä tänä iltana, ja joka kerta kun tulemme kirkkoon, meitä ympäröi pyhien joukko. Me emme ole täällä yksin. Ehtoolliselle käydessämme näemme vain alttarikaaren näkyvän puolikkaan. Alttarikaari on kuitenkin kokonainen ympyrä ja samaan pöytään meidän kanssamme polvistuvat poismenneet rakkaamme ja kaikki pyhät. Siinä me olemme, pyhät taivaista ja me pyhät täältä maanpäältä, kaikki polvillamme saman pöydän ääressä. Tässä ilossa saamme tänäänkin tulla ehtoolliselle, tietäen, että se on esimakua taivaallisesta hääjuhlasta, johon meidät on kutsuttu. Siellä tämän päivän raskas tyhjyys täyttyy jälleen näkemisen riemulla.

Kun tässä omassa kirkossamme polvistumme ehtoolliselle, polvistumme Kristuksen jalkojen juureen, joka sanoo: »Autuaita puhdassydämiset: he saavat nähdä Jumalan.» Totisesti, jo nyt me olemme Jumalan lapsia, mutta vielä ei ole käynyt ilmi, mitä meistä tulee. Sen me tiedämme, että kun se käy ilmi, meistä tulee hänen kaltaisiaan, sillä me saamme nähdä Kristuksen kasvoista kasvoihin sellaisena kuin hän on. Jokainen, joka panee toivonsa Kristukseen, pitää itsensä puhtaana. Kun me ehtoollisessa tartumme Kristukseen ainoana toivonamme, ainoana pelastajanamme, tekee hän meistä pyhiä, sulkee meidät pyhien joukkoon.