Jouluaamu
Nyt Betlehemiin!

Siihen aikaan antoi keisari Augustus käskyn, että koko valtakunnassa oli toimitettava verollepano. Tämä verollepano oli ensimmäinen ja tapahtui Quiriniuksen ollessa Syyrian käskynhaltijana. Kaikki menivät kirjoittautumaan veroluetteloon, kukin omaan kaupunkiinsa.

Niin myös Joosef lähti Galileasta, Nasaretin kaupungista, ja meni verollepanoa varten Juudeaan, Daavidin kaupunkiin Betlehemiin, sillä hän kuului Daavidin sukuun. Hän lähti sinne yhdessä kihlattunsa Marian kanssa, joka odotti lasta. Heidän siellä ollessaan tuli Marian synnyttämisen aika, ja hän synnytti pojan, esikoisensa. Hän kapaloi lapsen ja pani hänet seimeen, koska heille ei ollut tilaa majapaikassa.

Sillä seudulla oli paimenia yöllä ulkona vartioimassa laumaansa. Yhtäkkiä heidän edessään seisoi Herran enkeli ja Herran kirkkaus ympäröi heidät. Pelko valtasi paimenet, mutta enkeli sanoi heille: »Älkää pelätkö! Minä ilmoitan teille ilosanoman, suuren ilon koko kansalle. Tänään on teille Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus, Herra. Tämä on merkkinä teille: te löydätte lapsen, joka makaa kapaloituna seimessä.» Ja samalla hetkellä oli enkelin ympärillä suuri taivaallinen sotajoukko, joka ylisti Jumalaa sanoen:

- Jumalan on kunnia korkeuksissa,
maan päällä rauha
ihmisillä, joita hän rakastaa.

Kun enkelit olivat menneet takaisin taivaaseen, paimenet sanoivat toisilleen: »Nyt Betlehemiin! Siellä me näemme sen, mitä on tapahtunut, sen, minkä Herra meille ilmoitti.» He lähtivät kiireesti ja löysivät Marian ja Joosefin ja lapsen, joka makasi seimessä. Tämän nähdessään he kertoivat, mitä heille oli lapsesta sanottu. Kaikki, jotka kuulivat paimenten sanat, olivat ihmeissään. Mutta Maria kätki sydämeensä kaiken, mitä oli tapahtunut, ja tutkisteli sitä.

Paimenet palasivat kiittäen ja ylistäen Jumalaa siitä, mitä olivat kuulleet ja nähneet. Kaikki oli juuri niin kuin heille oli sanottu. (Lk. 1:1–20)

Viime yönä ja tänä aamuna kristityt kaikkialla maailmassa ovat vaeltaneet Betlehemiin seimen äärelle. He ovat kuulleet enkelien julistavan: »Tänään on teille Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja, Kristus, Herra!» Tuon seimen äärelle matkaamme mekin. Menemme ihan lähelle, ihan hiljaa, sillä lapsi nukkuu, kauempana kaikuu vielä enkelien laulu:

- Jumalan on kunnia korkeuksissa,
maan päällä rauha
ihmisillä, joita hän rakastaa.

Olemme seimen äärellä, saamme vain olla, katsella ja kuunnella, hymyillä hiljaa, rauhoittua.

Seimen äärellä on paljon väkeä, mutta silti kaikille riittää tilaa, jokaiselle on näköala paikka. Mutta on niitäkin, jotka mieluummin pysyttylevät vähän syrjemmässä, ikään kuin toivoen, ettei kukaan heitä huomaisi.

Siinä on paimen, yksi niistä joille enkelit ensin ilmoittivat Vapahtajan syntymästä. Se sama paimen, joka sanoi: »Nyt Betlehemiin!», siksi mekin olemme tulleet seimen äärelle tänä aamuna. Hän oli oman yhteiskuntansa aliarvostettu, sillä työnsä vuoksi hän ei voinut noudattaa sapattisäännöksiä. Vain jokin aika sitten häntä ei oltu päästetty temppeliin ja hänen isäntänsä tahtoi, että hän nukkuu ulkona lampaiden kanssa. Tänä yönä taivas oli auennut ja enkelit julistivat Vapahtajan syntymistä. Enkelit lähettivät hänet muiden mukana vastaanottamaan lasta, joka on seimessä. Siinä hän oli, seimen vieressä, silmät suurina hämmästyksestä ja katseli lasta, joka näytti nauravan hänen hämmästykselleen. Paimen tunsi sydämessään piston vanhassa haavassa; hän on mies, jota kukaan ei ole osannut rakastaa, eivät edes hänen vanhempansa. Hän oli jo alkanut itsekin uskoa, ettei rakkaus ollut häntä varten, hän oli halveksittava. Hän oli kova itselleen, kovempi kuin muut todellisuudessa olivatkaan. Mutta tuo lapsi… paimenesta alkoi tuntua, että rakkaus ehkä sittenkin kuului myös hänelle!

Siinä on yksi fariseus. Tämäkin vielä! Jumala osaa kyllä yllättää; puhua palavassa pensaassa tai aasin suulla, mutta tämä on jo vähän liikaa. Jumala, joka makaa avuttomana lapsena seimessä! Eihän se käy laatuun. Täytyisi olla jotain hienompaa, jotain juhlallisempaa. Ennen kaikkea ei voi olla Jumala, joka on täysin riippuvainen ihmisten huolenpidosta selvitäkseen hengissä. Syvällä sydämessään fariseus kuitenkin tiesi, että Jumala rakasti ihmisiä niin paljon, ettei hän ikuisesti olisi voinut pysyä ihmisen ulottumattomissa. Oli väistämätöntä, että Jumala tulee alas, tulee ihmisten keskelle, ja siinä hän nyt oli. Suuri valo kansalle, joka vaelsi pimeydessä, Ihmeellinen Neuvontuoja, Väkevä Jumala, Iankaikkinen Isä, Rauhan Ruhtinas.

Siinä on Tamar, joka pyhäkköportoksi tekeytymällä oli saanut appi-ukkonsa Juudan makaamaan kanssaan. Mutta juuri Tamarin viekkauden ja Juudan synnin vuoksi Juudan suku oli jatkunut. Ilman tätä jatkumista ei myöhemmin olisi syntynyt Daavidia, josta tuli kuningas

Seimen äärellä oli myös kuningas Daavid. Tietysti hänen täytyi olla siinä. Olihan seimessä lapsi, joka peri hänen, Daavidin, valtaistuimensa. Tämä lapsi tulisi halitsemaan Jaakobin sukua ikuisesti, hänen kuninkuudellaan ei ole loppua. Toisin oli käynyt Daavidille itselleen. Nuorukaisena hän oli ollut niin viaton ja niin mieluisa Jumalalle! Vielä ei edes parta ollut kasvanut hänen leuassaan, kun hän kaatoi filistealaisen jätin, Goljatin, yhdellä kivellä ja lingolla. Mutta hänen viattomuutensa ei ollut kestänyt loputtomasti, eikä hänen kuninkuutensa.

Daavidin vierellä oli Batseba, heettiläisen Urian vaimo, jonka kanssa Daavid teki aviorikoksen ja peittääkseen tekonsa tapatti vielä Urian. Batseba katsoi lasta seimessä ja muisti kuinka onnellinen hän oli ollut pitäessään Salomonia sylissään. Daavid, Batseba ja Salomo, heistä ei tullut pyhää perhettä. Miten olisi voinut tulla? He asuivat kuninkaan linnassa ja Salomo ei ollut heidän esikoisensa. Heidän esikoispoikansa kuoli, koska Jumala rankaisi Daavidia hänen pahan tekonsa tähden. Ei, he olivat täysi vastakohta tälle nuorelle perheelle, joka säteili esikoisensa rinnalla.

Niin paljon miehiä ja naisia, jotka ovat tunteneet tuskan ja tehneet syntiä, jotka ovat itkeneet ja nauraneet, tanssineet ja kulkeet pää kumarassa. Niin paljon miehiä ja naisia, jotka ovat rukoilleet Jumalaa, jotka ovat panneet toivonsa Jumalaan. Kaikkien heidän rukoustensa ja toiveidensa täyttymys nukkui seimessä heidän keskellään.

Niin paljon miehiä ja naisia, jotka ovat olleet samanlaisia kuin me olemme tänään täällä kirkossa. Myös meille on paikka seimen äärellä. Onko meidän sydämessämme paikka lapselle? Onko sinun sydämesi majatalo, jossa ei ole tilaa vai onko se seimi, johon lapsi hellävaroen lasketaan nukkumaan?

4. adventtisunnuntai
Herran syntymä on lähellä

Maria, Jeesuksen äiti, oli kihlattu Joosefille. Ennen kuin heidän liittonsa oli vahvistettu, kävi ilmi, että Maria, Pyhän Hengen vaikutuksesta, oli raskaana. Joosef oli lakia kunnioittava mies mutta ei halunnut häpäistä kihlattuaan julkisesti. Hän aikoi purkaa avioliittosopimuksen kaikessa hiljaisuudessa.

Kun Joosef ajatteli tätä, hänelle ilmestyi yöllä unessa Herran enkeli, joka sanoi: »Joosef, Daavidin poika, älä pelkää ottaa Mariaa vaimoksesi. Se, mikä hänessä on siinnyt, on lähtöisin Pyhästä Hengestä. Hän synnyttää pojan, ja sinun tulee antaa pojalle nimeksi Jeesus, sillä hän pelastaa kansansa sen synneistä.»

Tämä kaikki tapahtui, jotta kävisi toteen, mitä Herra on profeetan suulla ilmoittanut:

– Katso, neitsyt tulee raskaaksi ja synnyttää pojan,
ja hänelle annetaan nimeksi Immanuel –
se merkitsee: Jumala on meidän kanssamme.

Unesta herättyään Joosef teki niin kuin Herran enkeli oli käskenyt ja otti Marian vaimokseen. (Mt. 1:18–24)

Tänään palaa jo neljäs adventtikynttilä. Herran syntymä on lähellä, joulu on jo ovella, eikä valo enää vähene! Ensimmäisen ja toisen adventtisunnuntain keskushenkilönä on Kristus, kolmantena adventtisunnuntaina kohtaamme Johannes Kastajan ja tämä neljäs adventtisunnuntai on omistettu lasta odottavalle Marialle, Herran äidille. Tämän päivän evankeliumikin kuvaa Marian Jeesuksen äidiksi, vaikka Jeesus ei ole vielä edes syntynyt.

Kuka oli Maria? Tietomme ovat varsin vähäiset. Mahdollisesti Marian vanhempien nimet olivat Joakim ja Anna. Maria oli kotoisin pienestä Nasaretin kaupungista kaukana Jerusalemista. Maria oli siis pienen kylän tuntemattoman perheen tytär, joka oli tuskin viittätoista vuotta kihlautuessaan Joosefin kanssa.

Noihin aikoihin Marialle ilmestyi Jumalan lähettämä enkeli. Enkeli kertoi Marialle, että hän tulisi raskaaksi ja synnyttäisi pojan. Maria oli enkelin sanoista hämillään ja voimme kuulla ehkä pienen kapinoinkin hänen kysymyksessään: »Miten se on mahdollista? Minähän olen koskematon.» Enkeli kertoi, että Jumalalle mikään ei ole mahdotonta. Maria vakuuttui enkelin sanoista ja vastasi: »Minä olen Herran palvelija. Tapahtukoon minulle niin kuin sanoit.» Maria uskaltautuu heittäytymään Jumalan suunnitelmaan, on kuuliainen Jumalan kutsulle, Jumalan hänelle osoittamalle tehtävälle. Tämä kuuliaisuus on kautta kristikunnan historian nostettu kaikille kristityille esimerkiksi, eikä suotta.

Marian kuuliaisuus oli rohkeaa, sillä sen seuraukset asettivat hänet varsin vaikeaan tilanteeseen, suorastaan hengen vaaran. Toisaalta Maria tuskin ehti puntaroida, mitä seurauksia sillä oli, että hän suostui siihen, mitä enkeli sanoi. Oleellista ei olekaan tiesikö Maria, mihin ryhtyi, vaan se, että hän Jumalaan luottaen heittäytyi siihen, mitä häneltä pyydettiin.

Mutta tämän päivän evankeliumissa enkeli ei ilmestynyt Marialle, vaan Joosefille. Joosef, tuo hiljainen puuseppä, joka on aina vähän syrjässä. Maalauksissa Jeesus-lapsi ja Maria ovat valokeilassa, mutta Joosef seisoo varjoissa. Joosef, joka joulukuvaelmissa joko seisoo taustalla tai Marian rinnalla, mutta jolla ei ole vuorosanoja. Kuitenkin Jumalan ihmiseksi syntyminen on yhtä paljon kiinni Joosefista kuin Mariasta.

Evankeliumimme kertoo, että Joosef oli lakia kunnioittava mies ja Daavidin poika. Hän oli varmasti saanut hyvän kotikasvatuksen ja fariseuksena hän kunnioitti lakia, tutki kirjoituksia ja rukoili. Joosef pyrki aina ja kaikessa tekemään oikein.

Joosef rakasti nuorta Mariaa, he olivat jo kihloissa ja iloinen hääjuhla lähestyi päivä päivältä. Joosef unelmoi jo esikoisesta, jonka Maria synnyttäisi heille. Joosef suunnitteli kotia, jonka hän rakentaisi omin käsin. Siinä kodissa asuisi onnellinen perhe; hän, Maria ja heidän lapsensa. Yhdessä he kasvattaisivat lapsensa rakastamaan Jumalaa ja lähimmäistään, olemaan kuuliaisia ja uskollisia Jumalalle.

Yllättäen Maria lähti sukulaisensa Elisabethin luo ja oli siellä kolme pitkää kuukautta. Kun Maria vihdoin palasi, oli hän jotenkin erilainen. Joosef näki, että Marian kasvot säteilivät aivan toisella tavalla, Marian koko olemus oli muuttunut. Kävi ilmi, että Maria oli raskaana. Jälleen näkemisen riemu haihtui ja tilalle tulivat epäusko, ahdistus ja viha. Joosef tiesi, ettei hän ollut lapsen isä.

Joosefin mielessä risteilivät monet kysymykset. Kuka oli se mies, joka oli käyttänyt Mariaa hyväkseen? Kuka oli rikkonut heidän rakkautensa ja uskollisuutensa toisiaan kohtaan? Lain mukaan Joosef ei voinut enää avioitua Marian kanssa, josta oli tullut avionrikkoja. Avionrikkoja olisi annettava ilmi ja tuomiona voisi olla kivittäminen. Kaikesta tapahtuneesta huolimatta Joosef yhä rakasti Mariaa, eikä halunnut häpäistä tätä. Ajatus siitä, että Maria kivitettäisiin kuoliaaksi tuntui vielä musertavammalta kuin heidän kadotettu tulevaisuutensa. Aikansa kamppailtuaan ja etsittyään, mikä olisi oikein tässä tilanteessa, Joosef ajatteli purkaa avioliittosopimuksen kaikessa hiljaisuudessa.

Joosefin uni oli levotonta, kun hänelle yöllä ilmestyi Herran enkeli; «Älä, pelkää!» »Joosef, Daavidin poika, älä pelkää ottaa Mariaa vaimoksesi. Se, mikä hänessä on siinnyt, on lähtöisin Pyhästä Hengestä.» Joosef oli Daavidin sukua ja nyt enkeli pyysi häntä ottamaan Marian kohdussa kasvavan lapsen omakseen, jotta myös syntyvää lasta voitaisiin kutsua Daavidin pojaksi. Eikä lapsi ei ollut mikä tahansa lapsi, vaan Jumalan Poika! Jumalan Poika, joka enkelin sanojen mukaan pelastaa kansansa sen synneistä. Jopa uneksi tämän on täytynyt olla aivan liian uskomatonta.

»Unesta herättyään Joosef teki niin kuin Herran enkeli oli käskenyt ja otti Marian vaimokseen.» Joosef pysyi Marian rinnalla ja huolehti hänestä vaikealla matkalla Betlehemiin, lapsen syntyessä, perheen paetessa Egyptiin ja lopulta palatessa jälleen takaisin Nasaretiin. Joosef pysyi Marian rinnalla, mutta ei liikoja puhunut. Raamatusta ei löydy ainoatakaan sanaa, jonka Joosef olisi sanonut, hän on hiljainen toiminnan mies. Joosef toimii niin kuin Jumala tahtoo hänen toimivan.

Joulussa on Kauniita ja rohkeita vain sen verran, ettei lapsen isä olekaan lapsen isä. Muuten kaikki loistokkuus ja rikkaus puuttuvat. Jeesus ei synny Jerusalemissa ylhäiseen ja arvostettuun pappisperheeseen, vaan Joosefille ja Marialle Betlehemin, mitättömän pikkukaupungin, karjasuojassa. Joosef ja Maria kyllä ovat kauniita ja rohkeita – sydämeltään kauniita ja rohkeita.

Aina silloin tällöin pohdin, puoliksi leikilläni ja puoliksi tosissani, montako mariaa oli ennen Mariaa. Kuinka monen nuoren naisen luo Jumala lähetti enkelinsä, ennen kuin löysi Marian, joka vastasi: »Tapahtukoon minulle niin kuin sanoit.»? Tai, jos olikin Maria, montako joosefia tarvittiin, ennen kuin löytyi se mies, joka oli valmis ottamaan vaimokseen naisen, joka ei kantanut hänen lastaan?

Joosef ja Maria olivat tavallisia, epätäydellisiä ihmisiä, sellaisia kuin sinä ja minä. Jumala ei vaadi meiltä täydellisyyttä, hän toivoo meiltä sydämen kauneutta ja rohkeutta. Rohkeutta tehdä sydämessämme tilaa joulun lapselle tulla, jotta meissä asuva Rakkaus pääsisi valloilleen. Silloin saamme yhdessä maistaa taivasta. Silloin voimme nähdä vilahduksen siitä millaiseksi Jumala on meidät luonut, millaisia me Jumalan silmissä olemme kaiken epätäydellisyytemme alla.

Riemuitkaa Vapahtajamme syntymäjuhlasta! Vapahtajan, joka tulee vapauttamaan meidät synnin ja kuoleman vallasta. Vapahtajan, joka vapauttaa meidät kaikesta siitä, mikä tekee meistä epätäydellisiä, kun vain avaamme sydämemme hänelle. Immanuel; Jumala on meidän kanssamme! Ei vain jouluna, vaan joka päivä maailman loppuun asti.

1. adventtisunnuntai
Kuninkaasi tulee nöyränä

Kun he lähestyivät Jerusalemia ja tulivat Betfageen ja Betaniaan Öljymäen rinteelle, Jeesus lähetti edeltä kaksi opetuslastaan ja sanoi heille: »Menkää tuolla näkyvään kylään. Heti kun te tulette sinne, te näette kiinni sidotun aasinvarsan, jonka selässä ei kukaan vielä ole istunut. Ottakaa se siitä ja tuokaa tänne. Jos joku kysyy, miksi te niin teette, vastatkaa, että Herra tarvitsee sitä mutta lähettää sen pian takaisin.»

Opetuslapset lähtivät ja löysivät varsan, joka oli sidottu kujalle oven eteen. He ottivat sen. Paikalla olevat ihmiset kysyivät: »Mitä te oikein teette? Miksi te viette varsan?» He vastasivat niin kuin Jeesus oli käskenyt, ja heidän annettiin mennä. He toivat varsan Jeesukselle ja heittivät vaatteitaan sen selkään, ja Jeesus nousi ratsaille. Monet levittivät vaatteitaan tielle, toiset taas lehviä, joita he katkoivat tienvarresta. Ja ne, jotka kulkivat hänen edellään ja perässään, huusivat:

- Hoosianna!
Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimessä!
Siunattu isämme Daavidin valtakunta,
joka nyt tulee!
Hoosianna korkeuksissa! (Mk. 11: 1-10)

Lapsikuoro:
Oksia ja vaatteita tielle heitettiin.
Jeesus oli matkalla Jerusalemiin.
Hoosianna laulakaa nyt kuninkaallemme!
Hoosianna laulakaa. Hän saapuu luoksemme.

Ne, jotka kulkivat Jeesuksen edellä ja perässä levittivät oksia ja vaatteita tielle ja lauloivat Hoosianna! Pieni aasi oli aivan hämillään tilanteesta. Se oli ollut hämillään jo silloin, kun kaksi vierasta miestä oli hakenut sen kotoa ja vastanneet kyselijöille, että Herra tarvitsi sitä. Kuka oli tuo Herra ja miksi se tarvitsi pientä aasia?

Nyt tuo Herra istui sen selässä, ja heidän ympärillään oli valtava häly ja ilonpito. Vähitellen pieni aasi tunsi olonsa turvallisemmaksi ja varmemmaksi. Lopulta se nautti olostaan ja tunsi itsensä hyvin, hyvin tärkeäksi, kun kaikki ihmiset noin hääräsivät sen ympärillä. Ja totisesti pieni aasi oli tärkeä.

Seuraavana päivänä pieni aasi lähti uudestaan kadulle ja odotti että ihmiset olisivat taas juosseet sitä vastaan huutaen hoosianna, heiluttaneet palmunoksia ja levittäneet vaatteita sen eteen tielle, mutta kukaan ei tuntunut edes huomaavan sitä.

Se käveli kaivolle, missä oli paljon ihmisiä ja polki maata kaviollaan ja heilutteli päätään, jotta ihmiset olisivat huomanneet sen. Kukaan ei kuitenkaan huomannut sitä eikä välittänyt pienestä aasista.

Lopulta pieni aasi palasi alakuloisena kotiinsa. Siellä vanhempi aasi kertoi sille, etteivät ihmiset olleet huutaneet Hoosianna! pienelle aasille, vaan Jeesukselle, joka ratsasti pienellä aasilla. Pienen aasin ei kuitenkaan pitäisi olla surullinen, vaan sai olla hyvin ylpeä siitä, että Jeesus oli valinnut sen niin tärkeään tehtävään.

Lapsikuoro:
Aasilla Hän ratsasti, nöyrä, hiljainen.
Kansanjoukko tervehti Herraa riemuiten.
Hoosianna laulakaa nyt kuninkaallemme!
Hoosianna laulakaa. Hän saapuu luoksemme.

Aasilla hän ratsasti, nöyrä, hiljainen. Meidän mielikuvamme aasista ovat enimmäkseen negatiivisia tai halventavia. Aasi on arkinen eläin, työjuhta, usein kovapäinenkin. Kukaan itseään kunnioittava ihminen ei käytä aasia ratsuna, hevoset ovat sitä varten, komeita ja uljaita.

Mutta me kuulimme Sakarjan kirjasta luettavan: Iloitse, riemuitse! Katso kuninkaasi tulee, hän on nöyrä, hän ratsastaa aasilla, aasi on hänen kuninkaallinen ratsunsa. Hän julistaa kansoille rauhaa.

Sakarja on oikeassa: aasi oli kuninkaallinen ratsu siinä missä hevonenkin. Näiden kahden ratsun sanoma oli kuitenkin hyvin erilainen. Hevosella ratsasti kuningas, joka haastoi sotaan. Aasilla, joka on rauhan symboli, ratsasti kuningas, joka tuli rauha mielessä. Jeesus ei ratsastanut Jerusalemiin sotimaan, vaan tuomaan rauhaa. Tätä samaa rauhaa laulaa enkelikuoro paimenille jouluyönä: »Jumalan on kunnia korkeuksissa ja maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa.»

Lapsikuoro:
Sairaita Hän paransi, kantoi huolet maan,
synnit antoi anteeksi rakkaudellaan.
Hoosianna laulakaa nyt kuninkaallemme!
Hoosianna laulakaa. Hän saapuu luoksemme.

Tänään kaikuvat Hoosianna-huudot. Herra auta, pelasta! Näin tervehdittiin kuningasta. Nämä samat Hoosianna-huudot kaikuvat myös palmusunnuntaina. Betlehemin tähden valo ei valaise vain pientä tallia, vaan taustalla näkyy jo nyt Golgata ja ristin varjo. Matka ensimmäisestä adventtisunnuntaista jouluun on hyvin samanlainen kuin matka palmusunnuntaista pääsiäiseen. Molemmista matka lähtee kohti yhä tihenevää pimeyttä, joka lopulta aukeaa häikäisevään valoon, uuteen elämään.

Tänään ensimmäinen adventtikynttilä on syttynyt keskelle talven tihenevää pimeyttä ja luo valoaan tähän aikaan, jolloin me odotamme.

Jokainen meistä tietää omasta kokemuksestaan, millaista on odottaa. Odottaa kauan kaivattua vierasta. Odottaa suurta juhlaa. Odottaa verikokeiden tuloksia. Istua ikkunassa ja odottaa, että isä tai äiti tulee kotiin. Odottaa lunta, että pääsisi pulkkamäkeen tai hiihtämään. Odottaa kevättä, jotta näkisi taas uuden elämän ja valon valtaavan tilaa. Odottaa.

Adventti tulee latinan sanasta Adventus, adventus Domini Herran tuleminen. Me odotamme Herran tulemista. Viikko viikolta kynttilöiden valo kasvaa päivän ulkona yhä lyhetessä, kunnes tulemme hetkeen, jolloin voimme sanoa: Valo ei enää vähene. Tuota hetkeä kohti me nyt kurkotamme.

Tuota hetkeä kohti me kurkotamme nyt ja kristittyinä meidän tulisi kurkottaa kohti tuota hetkeä ei vain nyt ja adventin aikana, vaan aina; joka päivä, joka hetki. Laulammehan me jokaisessa messussa:
Me julistamme hänen kuolemaansa.
Me todistamme hänen ylösnousemustaan.
Me odotamme hänen tulemistaan kunniassa.

Jouluun valmistautuminen, adventin aika, antaa kuitenkin vielä aivan uuden ulottuvuuden tähän odottamiseen. Adventtina odotamme tavalla, jonka konkreettisesti tietävät vain ne naiset, jotka ovat kantaneet lasta sydämensä alla. Odottaminen on sitä, että tekee itsessään tilaa toiselle, joka on tulossa.

Nyt, kaiken kiireen ja touhumisen keskellä, on aika myös hiljentyä ja tehdä tilaa Toiselle. Toiselle, joka jo asuu meissä. Toiselle, josta Johannes Kastaja sanoi: ”Hänen tulee kasvaa ja minun vähetä.” Ja valo ei enää vähene!

Lapsikuoro:
Matkalla nyt Jeesus on luokse meidänkin.
Ilolaulu suunnaton valtaa kaupungin!
Hoosianna laulakaa nyt kuninkaallemme!
Hoosianna laulakaa. Hän saapuu luoksemme.