23. sunnuntai helluntaista
Antakaa toisillenne anteeksi

Jeesus sanoo:
»Jos te annatte toisille ihmisille anteeksi heidän rikkomuksensa, antaa myös taivaallinen Isänne teille anteeksi. Mutta jos te ette anna anteeksi toisille, ei Isännekään anna anteeksi teidän rikkomuksianne.» (Mt. 6:14–15)

Kuinka kaukaa? Kuinka kaukaa sinä olet tullut tähän päivään? Minä en tiedä. Me emme tiedä tietä, jonka toinen on kulkenut tähän päivään. Me emme tiedä hänen ilojaan. Me emme tiedä tuskaa, jota hän kantaa tai haavoja, jotka tänään ovat osa häntä. Me emme tiedä kuinka paljon toisella on anteeksi annettavaa, mutta sen tiedämme, että meillä kaikilla on anteeksi annettavaa. Senkin me tiedämme, että me voimme antaa anteeksi.

Tämän päivän evankeliumiteksti on Jeesuksen oma kommentti Isä meidän -rukouksen viidennestä pyynnöstä: »Anna meille meidän syntimme anteeksi, niin kuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet.» Jeesus ei opeta opetuslapsiaan ja meitä rukoilemaan »Anna meille meidän syntimme anteeksi ja auta meitä antamaan anteeksi…» Ei. Jeesus opettaa: »niin kuin mekin anteeksi annamme.» Meidän anteeksi antamisemme lausutaan totuutena: »niin kuin mekin anteeksi annamme.»

Voimme antaa anteeksi, mutta emme helposti, emmekä ilmaiseksi. Anteeksi antaminen ei ole meille luonnollista. Kun olemme kärsineet vääryyden, kun joku toinen on meitä satuttanut, luonnollinen reaktiomme ei ole anteeksi antaminen. Anteeksi antamisen sijaan kannamme kaunaa ja etsimme syyllisiä. Toisaalta syyllisen etsiminen on oikein ja löytäminen tärkeää. Se on tärkeää, jotta voimme vapautua, jotta annamme anteeksi.

Syytämme Jumalaa siitä, että maailmassa on pahaa, ikään kuin Jumala ei meidän laillamme kärsisi pahasta. Me annamme anteeksi Jumalalle.

Jom Kippur on juutalaisten suuri sovituspäivä, jolloin Israelilaisten kaikki synnit, kaikki pahat teot ja rikkomukset pannaan pukin, syntipukin kannettaviksi, joka sitten ajetaan erämaahan. Tarina kertoo juutalaisesta miehestä, joka kieltäytyi menemästä synagoogaan Jom Kippur -juhlan iltana. Sen sijaan hän jäi kotiinsa ja suoritti eriskummallisen tilintarkastuksen. Hän oli merkinnyt kirjaan vasemmalle sivulle omat rikkomuksensa ja oikealle puolelle onnettomuutensa ja vastoinkäymisensä — Jumalan »rikkomukset». Mies luki nämä ääneen ja totesi lopuksi, että tilit menevät tasan ja sanoi Jumalalle: »Minä annan sinulle anteeksi, sinä annat minulle anteeksi ja tästä ei enää puhuta…»

Valitettavan usein syytämme myös itseämme siitä pahasta, jonka olemme kärsineet, sen sijaan että antaisimme syyn oikeaan osoitteeseen. Kun vanhempi on ollut väkivaltainen lapsi ei näe syytä vanhemmassa, vaan itsessään, siinä, että hän itse on ollut tuhma. Rikoksen uhri syyttää usein itseään siitä, että joutui rikoksen uhriksi. Me annamme anteeksi itsellemme, annamme anteeksi, että aiheetta olemme syyttäneet itseämme, tehneet itsestämme syyllisiä johonkin, mitä emme ole tehneet.

Lopulta syytämme myös toista, sitä, joka on meitä satuttanut ja joka on syytöksen oikea kohde. Hänellekin me annamme anteeksi. Jotta voimme antaa anteeksi täytyy meidän ensin tunnistaa paha, joka meille on tehty. Hyväksyä haavat, jotka meihin on lyöty, ottaa ne omiksemme. Hyväksyä itsemme haavoinemme.

Otamme vastaan tuskan, pahan jonka olemme kärsineet. Emme minimoi emmekä liioittele sitä. Hyväksymme sen sellaisena kuin se on, ja olemme valmiita päästämään siitä irti. Jos takerrumme vääryyteen, jonka olemme kärsineet olemme kuin apina, joka pujottaa kätensä reiästä laatikkoon saadakseen sieltä hedelmän, mutta joka jää laatikon vangiksi, koska ei päästä irti helmästä.

Joskus me emme halua päästää irti kärsimästämme vääryydestä. Tuntuu niin hyvältä pitää siitä kiinni ja surkutella omaa tilaansa… niin saa tehdä, niin ehkä pitääkin ensin tehdä, mutta siihen ei saa jäädä. Kun pidämme kiinni kärsimästämme vääryydestä sidomme itsemme ja sidomme toisen.

Kreikan sana afieemi voidaan kääntää suomeksi antaa anteeksi tai päästää irti, vapauttaa, jättää rauhaan. Anteeksi antaminen on irti päästämistä, vapauttamista. Päästämme irti siitä, mikä sitoo meitä, mikä estää meitä elämästä Kristuksen vapauttamina ja Jumalan armahtamina.

Kuvitellaan, että anteeksi antaminen on joki. Meidän on noustava alajuoksulta, missä ihmisten välinen anteeksi antaminen tapahtuu, vastavirtaan aina joen alkulähteelle, Jumala anteeksi antoon. Joki on yksi. Ihmisten ja Jumalan anteeksi anto ovat toisistaan erottamattomat, mutta kuitenkin niin, että Jumalan anteeksi anto on kaiken lähde. Ei niin, että ensin on meidän keskinäinen anteeksi antomme ja kun se ehto täyttyy Jumala antaa meille anteeksi. Jumala antaa meille anteeksi ehdoitta ja se anteeksi anto virtaa lähteestä jokeen ja synnyttää meissä anteeksi annon.

Lähde ja joki tarvitsevat toisiaan. Ilman jokea kadotamme lähteen ja ilman lähdettä joki kuivuu.

Se, että annamme anteeksi on Jumalan lahja. Me olemme vapaat valitsemaan käytämmekö tätä lahjaa. Voi olla, että tänään elämme hetkessä, jolloin emme vielä voi tehdä tätä valintaa. Haavamme on vielä liian tuore, tai veistä yhä käännetään haavassa. Vaikka et vielä tänään voi antaa anteeksi voit rukoilla jo tänään, että Jumala antaa sinulle voiman ja rohkeuden antaa anteeksi tulevaisuudessa.

Anteeksi antamisemme ei ole riippuvainen siitä pyydetäänkö meiltä anteeksi. Me voimme antaa anteeksi, vaikka väärintekijä ei meiltä anteeksi pyytäisi. Olisihan kestämätöntä, jos väärintekijällä olisi meihin vielä sellainenkin valta, että hän voisi vangita meidät anteeksiantamattomuuden häkkiin.

Ristiltä Jeesus rukoili »Isä anna heille anteeksi…» ja hän antoi henkensä Isän käsiin.

Se, että olemme saaneet anteeksi kaikki syntimme ei ole tunteen asia. Se on uskon asia. Me uskomme syntien anteeksiantamisen ja siksi nousemme nyt yhdessä tunnustamaan yhteisen kristillisen uskomme.

Uskonpuhdistuksen muistopäivä
Uskon perustus

Jeesus sanoo:
»Te olette maan suola. Mutta jos suola menettää makunsa, millä se saadaan suolaiseksi? Ei se kelpaa enää mihinkään: se heitetään menemään, ja ihmiset tallaavat sen jalkoihinsa.

Te olette maailman valo. Ei kaupunki voi pysyä kätkössä, jos se on ylhäällä vuorella. Eikä lamppua, kun se sytytetään, panna vakan alle, vaan lampunjalkaan. Siitä sen valo loistaa kaikille huoneessa oleville. Näin loistakoon teidänkin valonne ihmisille, jotta he näkisivät teidän hyvät tekonne ja ylistäisivät Isäänne, joka on taivaissa.» (Mt. 5:13–16)

Jumala ei unohda maan suolaa. Jumala ei unohda maailman valoa. Jumala ei unohda kansaansa. Ei unohda. Jumala lähettää meille ja kirkolle uudistumisen aikoja ja ihmisiä, jotka auttavat meitä palaamaan kristillisen uskomme perusteisiin, Raamattuun ja sen julistamaan pelastukseen. Pelastukseen, joka tulee osaksemme yksin uskosta, joka sekin on lahjaa!

Tänään uskonpuhdistuksen muistopäivänä emme voi ohittaa Martti Lutheria ja ainakin mainita täytyy myös oma uskonpuhdistajamme, Mikael Agricola. He molemmat ovat eittämättä miehiä, jotka ovat olleet sekä suolaisia että valoisia.

Ennen kuin Luther ymmärsi Jumalan armon hän eli melkoisessa ahdingossa. Omien sanojensa mukaan hänen omatuntonsa oli hämmentynyt ja hän raivosi ja riehui kamppaillessaan Jumalan kanssa. Jumalan, joka Lutherille vielä tuolloin näyttäytyi vaativana ja vihaisena, joka rankaisi ja tuomitsi epätäydellisiä ja syntisiä ihmisiä.

Pitkän kamppailun ja Raamatun tekstien mietiskelyn jälkeen Luther saattoi kirjoittaa »astuneensa avoimista ovista itse paratiisiin.» Tuo paratiisi koitti, kun hän lopulta ymmärsi, ettei Jumala ole vaativa ja vihainen, joka rankaisee, vaan Jumala joka armahtaa ja rakastaa.

Lutherista uskaltaa sanoa, että hän ollut yksi niistä, jotka Jumala on lähettänyt, jotta palaisimme uskomme perusteisiin Raamattuun ja kiinnittäisimme katseemme vain Kristukseen, joka on Pelastajamme ja uskomme eläväksi tekijä.

Luther painiskeli ja mietiskeli Raamatun sanan kanssa, mutta hän ei tehnyt sitä yksin. Hän väitteli ja keskusteli Raamatusta ja sen tulkinnasta useiden oppineiden teologien, etunenässä Melanchtonin, kanssa. Varsin usein herrat olivat erimieltä asioista, mutta he tiesivät, että yhdessä heidän ymmärryksensä oli täydellisempi kuin kummankaan yksin.

Luther ymmärsi, että Jumala on antanut Raamatun sanan lahjaksi kaikille kristityille, ei yksin teologeille tai muille valituille. Raamattu oli käännettävä kansankielelle, jotta jokainen kristitty voisi sitä itse lukea ja tutkia. Jotta jokainen kristitty voisi rukoilla sanan ääressä ja pyytää Pyhän Hengen johdatusta sen ymmärtämiseen. Jumala ei ole antanut kenellekään yksin tai edes millekään ryhmälle yksin oikeaa Raamatun sanan ymmärrystä tai tulkintaa.

Tulkintoja on kautta kristikunnan historian ollut monia. Tulkintaa on ollut itseasiassa jo ennen kristillisen kirkon olemassa oloa. Jeesus itse tulkitsi ja selitti, opetti opetuslapsiaan ymmärtämään kirjoituksia. Jeesus itse opetti kansaa usein vertauksilla, joita hän sitten opetuslastensa kanssa ollessaan selitti heille. Kirjaimellista Raamatun tulkintaa ei ole olemassa. Jo ilmaus kirjaimellinen Raamatun tulkinta itsessään on ristiriitainen. Jos ollaan kirjaimellisia, ei mitään tulkintaa ole, on vain kuollut kirjain.

Jumalan sana, Raamatun sana on yksi ja tuo Sana tuli lihaksi. Jumalan Sana on Kristus, ylösnoussut ja elävä Kristus. Jumalan sana on elävä sana, ei kuollut kirjain. Jumalan sana on uutta luova sana, elämää synnyttävä sana. Jumalan sana ei tyhjänä palaa, vaan täyttää tehtävän, jonka Jumala on sille antanut ja saa menestymään kaiken, mitä varten Jumala sen lähettää. Kuka meistä siis on niin rohkea, että uskaltaa väittää Pyhän Hengen paljastaneen hänelle ja vain hänelle koko totuuden ja väittää vielä ymmärtävänsä sen?

Jeesus sanoi: »Minä olen totuus.», ja hän lupasi lähettää meille totuuden Hengen. Koko totuuden ymmärtäminen, tietäminen ei ole mahdollista meille. Me olemme luotuja, Jumala on Luoja. Kuinka luotu voisi täysin ymmärtää, tuntea ja tietää Luojansa? Kuinka voisimme, kun emme oikein tunne edes itseäämme?

Kaiken tämän sanomani jälkeen haluan kuitenkin vielä palata päivän evankeliumi tekstiin, mutta en selittääkseni sitä tyhjäksi, minä en voi. Saarnan pitäisi minusta olla paljon enemmän dialogia, jossa me kaikki voisimme kuunnella toisiamme. Kuunnella, miten Pyhä Henki puhuu jokaisen kautta.

Te olette maan suola. Te olette maailman valo. Jeesus ei sano: »teidän tulee olla maan suola» tai »tulkaa maailman valoksi». Jeesus ei kehoita meitä mihinkään, hän vain ilmaisee totuuden; »te olette!» Me olemme maan suola. Me olemme maailman valo.

Kuka meistä aamulla herätessään rohkenee sanoa itselleen »Minä olen maan suola.» »Minä olen maailman valo»? Kuitenkin juuri näin Jeesus sanoo kaikista meistä, jotka seuraamme häntä, jotka tunnustamme hänet Kristukseksi, Pelastajaksemme. Johanneksen evankeliumissa Jeesus sanoo itsestään: »Minä olen maailman valo», mutta tässä hän sanoo sen meistä, jotka olemme monella tapaa erehtyneitä ja vajavaisia. »Te olette maailman valo.» Te, niin rikkaat kuin köyhät, te, jotka olette elämässänne onnistuneet ja te, jotka olette epäonnistuneet, te terveet ja te sairaat… »Te olette maailman valo.»

Me näemme itsestämme ja toisista vain sen, mikä näkyy ihmissilmälle, mutta Jeesus näkee syvemmälle. Hän näkee mitä me olemme syvimmiltämme. Pienin ja surkeinkin meistä kantaa Kristus-valoa sisimmässään ja tuon valon meidän tulisi antaa loistaa ihmisille.

»Loistakoon teidänkin valonne ihmisille, jotta he näkisivät teidän hyvät tekonne ja ylistäisivät Isäänne, joka on taivaissa.» Meidän valomme tulee loistaa, ei hyvien tekojemme! Jos meidän hyvät tekomme loistavat, ihmisillä on taipumusta ylistää ennemminkin meitä, eikä Jumalaa.

Meidän ei tule panna painoa hyville teoille, vaan sille todistukselle, jonka annamme maailmalle omalla elämällämme. Jeesus kutsuu meitä elämään niin, että elämämme heijastaa enemmän sitä valoa, joka meissä asuu ja vähemmän pelkojemme ja huoliemme varjoja. Elämämme ei tarvitse kuitenkaan heijastaa vain valoa, mutta kuitenkin vähän enemmän valoa kuin varjoja – se riittää.