21. sunnuntai helluntaista
Jeesuksen lähettiläät

Jeesus puhui opetuslapsilleen:

»Totisesti, totisesti: ei palvelija ole herraansa suurempi eikä lähettiläs lähettäjäänsä suurempi. Kun te tämän tiedätte ja myös toimitte sen mukaisesti, te olette autuaat.

Minä en sano tätä teistä kaikista. Tiedän kyllä, ketkä olen valinnut. Tämän kirjoitusten sanan on käytävä toteen: ’Ystäväni, joka söi minun pöydässäni, on kääntynyt minua vastaan.’ Minä sanon tämän teille jo nyt, ennen kuin ennustus toteutuu, jotta sen toteutuessa uskoisitte, että minä olen se joka olen. Totisesti, totisesti: joka ottaa vastaan sen, jonka minä lähetän, ottaa vastaan minut, ja joka ottaa minut vastaan, ottaa vastaan sen, joka on minut lähettänyt.» (Jh. 13:16–20)

»Kuinka ihanat ovat vuorilla ilosanoman tuojan askelet!» Kuinka ihanat ovat meidän askelemme! Kuinka ihanat ovat meidän askelemme?

Jeesus riisui viittansa, kietaisi vyötäisilleen pellavaliinan ja kumartui sitten opetuslastensa edessä ja pesi vuorollaan kunkin jalat. Hän pesi ne jalat, jotka olivat väsyneet paljosta kulkemisesta. Jalat, jotka olivat hiekan jyvien ja hien hiertämät. Jalat, jotka kuumottivat ja olivat pölyn peittämät. Jalat, jotka olivat seuranneet häntä tuomassa ilosanomaa. Tämän tehtyään Jeesus sanoi heille: »Totisesti, totisesti: ei palvelija ole herraansa suurempi eikä lähettiläs lähettäjäänsä suurempi.»

Jeesus luotti opetuslapsiinsa, hän kutsui heitä ystävikseen – Juudastakin. Tuona yönä Juudas kavalsi hänet, muut juoksivat pakoon ja Pietari kielsi hänet kolmesti. Tämän joukon jalat Jeesus pesi valmistaakseen heidät viemään ilosanonomaa. Samalla hän antoi heille esimerkin siitä, mitä merkitsee olla hänen lähettämänsä. Se ei ole muiden yläpuolelle asettumista, vaan kumartumista heidän edessään voidakseen palvella heitä. Se on elämänsä antamista Rakkauden palvelukseen.

Tänään Jeesus luottaa meihin, hän on valinnut meidät. Meidät, jotka saatamme lähteä pakoon, kun tilanne käy liian tukalaksi. Meidät, jotka tuon tuostakin löydämme itsemme kieltämästä Jeesuksen. Meidät, jotka yhä uudelleen vannomme ikuista uskollisuuttamme Jeesukselle. Meidät hän on valinnut kaikkine heikkouksinemme ja lähettänyt julistamaan ilosanomaa. Meidät on valittu, kutsuttu ja lähetetty kulkemaan toinen toisemme kanssa ja yhdessä Kristuksen kanssa. Kristus itse tulee meitä vastaan kaikissa kasvoissa ja jokaista meidän tulisi auttaa löytämään Kristus.

»Minä annan teille uuden käskyn: Rakastakaa toisianne.» Kerran jokainen meistä on Kristuksen kasvojen edessä tuomittavina ja hänen tuomionsa on armollinen ja oikeudenmukainen. Hän ei syytä meitä niistä kerroista, jolloin olemme juosseet pakoon. Hän ei laske kuinka monta kertaa olemme hänet kieltäneet. Siinä hetkessä Jeesus kysyy meiltä, kuinka paljon olemme rakastaneet, kuinka paljon olemme häntä palvelleet lähimmäisissämme. Sillä siksi meidät on luotu: rakastamaan!

Kuinka ihanat ovat meidän askelemme?

4. rukouspäivä

Kiertääkseen Edomin maan israelilaiset lähtivät Horinvuoren luota Kaislamerelle vievää reittiä. Matkalla kansa kävi kärsimättömäksi ja alkoi puhua Jumalaa ja Moosesta vastaan: »Miksi te toitte meidät pois Egyptistä tänne autiomaahan kuolemaan? Täällä ei ole leipää eikä vettä. Aina vain tätä samaa kurjaa ruokaa!»

Silloin Herra lähetti kansan kimppuun myrkkykäärmeitä, ja niiden puremiin kuoli suuri joukko israelilaisia. Kansa tuli Mooseksen luo sanomaan: »Me teimme synnin, kun puhuimme Herraa ja sinua vastaan. Rukoile Herraa, että hän ottaisi nämä käärmeet pois meitä ahdistamasta.» Mooses rukoili kansan puolesta, ja Herra sanoi Moosekselle: »Tee käärmeen kuva ja pane se tangon päähän. Jokainen pureman saanut, joka katsoo siihen, jää eloon.» Mooses teki pronssista käärmeen ja pani sen tangon päähän. Kun ne, joita käärmeet olivat purreet, katsoivat pronssikäärmettä, he jäivät eloon. (4. Ms. 21:4–9)

JA

Olkoon hänen tuomionsa köyhän turva,
maan vähäiset saakoot hänen apunsa,
ja sortajat hän murskatkoon,
niin häntä kunnioitetaan polvesta polveen, niin kauan kuin kiertävät aurinko ja kuu.
Olkoon hän kuin sade kuivalle nurmelle,
kuin maahan lankeava kevätsade.
Kukoistakoon oikeus hänen päivinään, ja vallitkoon rauhan runsaus, kunnes kuuta ei enää ole. (Ps. 72:4–7)

Erämaassa vaeltavien Israelilaisten kimppuun hyökkää myrkkykäärmeitä ja monet heistä kuolevat niiden puremiin. Israelilaiset menevät Mooseksen luo pyytämään, että tämä rukoilisi Herraa ottamaan käärmeet pois, mutta Jumala ei ota käärmeitä pois. Sen sijaan, että Jumala ottaisi käärmeet pois, hän kehoittaa Moosesta tekemään käärmeen kuvan ja pistämään sen sauvan päähän. Jokainen, joka sitä katsoo jää eloon, vaikka käärme olisi häntä purrut.

Meidän ei pidä kuitenkaan erehtyä luulemaan, että käärme tai vilkaisu pronssiseen käärmeeseen antaisi elämän. Käärme itsessään ei pelasta, vaan usko, joka kohottaa katseensa ja näkee käärmeen ohi Jumalaan, joka antaa elämän. Viisauden kirjassa kirjoitetaan:»Se, joka nosti katseensa merkkiin, pelastui, muttei edessä olleen merkin voimasta vaan sinun, kaikkien pelastajan. … Eihän heitä parantanut yrtti eikä voide, vaan sinun sanasi Herra, se joka kaiken parantaa.»

Maailmassamme kuuluu sotien pauhu, nälkäisten huuto, orpojen, leskien ja sorrettujen itku ja onnettomuuksissa loukkaantuneiden avunhuudot. Me rukoilemme Jumalaa poistamaan sodat, ruokkimaan nälkäiset ja lohduttamaan itkeviä, mutta Jumala ei poista näitä ääniä. Sen sijaan tämän rukoussunnuntain psalmi ohjaa meitä rukoilemaan toinen toisemme ja itsemme puolesta, jotta meistä tulisi hyviä kuninkaita.

Hyviä kuninkaita, joiden tuomiot ovat köyhän turva, ja joilta maan vähäiset saavat avun. Hyviä kuninkaita, joiden päivinä oikeus kukoistaa ja rauhan runsaus vallitsee. Meillä riittää rukoiltavaa, mutta Jumala ei ole jättänyt meitä yksin. »Niin kuin Mooses autiomassa nosti käärmeen korkealle, niin on myös Ihmisen Poika korottettava, jotta jokainen, joka häneen uskoo, saisi iankaikkisen elämän.»

Jumala tahtoo, että kohotamme katseemme Kristukseen, uskomme eläväksitekijään, nähdäksemme missä on parannuksemme. Katse Kristukseen kiinnitettynä ja hänen jäljissään voimme kulkea läpi omien kärsimystemme, jotta voisimme muita kärsittyjä auttaa. Kristus itse on kanssamme läsnä kaikkialla siellä, missä on kärsimystä ja rikkinäisyyttä maailmassamme – myös meidän sydämissämme.

19. sunnuntai helluntaista
Rakkauden kaksoiskäsky

Kun Juudas oli mennyt, Jeesus sanoi: »Nyt Ihmisen Poika on kirkastettu, ja Jumala on kirkastunut hänessä. Ja kun Jumala on hänessä kirkastunut, on Jumala myös itsessään kirkastava hänet, ja Jumala tekee sen aivan pian. Lapseni, enää vähän aikaa minä olen teidän kanssanne. Te tulette etsimään minua, mutta minä sanon nyt teille saman, minkä sanoin juutalaisille: minne minä menen, sinne ette te pääse. Minä annan teille uuden käskyn: rakastakaa toisianne! Niin kuin minä olen rakastanut teitä, rakastakaa tekin toinen toistanne. Kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos te rakastatte toisianne.» (Jh. 13:31–35)

Päiväkerhon ohjaaja auttoi yhtä lapsista laittamaan saappaita jalkaan. Lapsi oli pyytänyt apua ja nopeasti ohjaaja ymmärsi miksi. Saappaat eivät tahtoneet millään mennä lapsen jalkoihin, vaikka ohjaaja veti varresta ja lapsi työnsi jalkaansa sisään. Kun molemmat saappaat olivat vihdoin jalassa, ohjaajan kasvot punottivat ja hiki noro valui paidan alla pitkin selkää. Itku ei ollut kaukana, kun lapsi sanoi: »Opettaja, ne on väärässä jalassa». Niin olivat!

Saappaiden pois saaminen jaloista oli aivan yhtä työlästä, kuin niiden jalkoihin saaminen. Ohjaaja säilytti malttinsa, kun he yhdessä vetivät saappaat uudelleen jalkoihin, tällä kertaa oikeisiin jalkoihin. Lapsi oli hetken mietteliäs ja totesi sitten: »Nää ei oikeesti oo mun saappaat.» Tässä vaiheessa ohjaajan teki jo mieli huuta: »Mikset sanonut sitä!», mutta hän puri hammasta ja malttoi mielensä.

Vielä kerran hän veti saappaat lapsen jaloista, joka sitten totesi: »Ne on oikeesti mun veljen saappaat, mutta äiti pakotti mut laittamaan ne tänään, koska mun omat on rikki.» Ohjaaja ei enää tiennyt itkeäkö vaiko nauraa.

Vielä kerran hän kokosi kärsivällisyytensä ja taisteli saappaat lapsen jalkoihin. Vihdoin oikeat saappaat olivat oikeissa jaloissa ja ohjaaja ojensi itsensä ja kysyi: »No niin, missä sinun lapasesi ovat?» Lapsi vastasi: »Ne on saappaiden kärjissä…»

Rakastakaa toisianne! Niin kuin minä olen rakastanut teitä, rakastakaa tekin toisianne. Rakkaus ei tule esiin vain suurissa teoissa, vaan ennen kaikkea arjessa. Keskellä arjen pieniä, mutta lukemattomia loukkauksia ja ristejä mitataan, kuinka paljon olemme valmiita antamaan anteeksi ja rakastamaan. Rakastamaan niin kuin Kristus on meitä rakastanut – ensin ja ilman vaatimuksia siitä, että toinen on rakkautemme arvoinen. Ilman toiveita siitä, että saisimme rakkautemme koskaan takaisin muodossa tai toisessa.

Minkä arvoista on rakkautemme, jos se esittää vaatimuksia ja ehtoja?

Kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos te rakastatte toisianne. Tunnistetaanko meidät Kristuksen opetuslapsiksi?

18. sunnuntai helluntaista
Kristityn vapaus

Fariseukset ja lainopettajat kysyivät Jeesukselta:
»Miksi sinun opetuslapsesi eivät elä isien perinnäissääntöjen mukaan, vaan aterioivat epäpuhtain käsin?»

Hän vastasi heille:
»Te tekopyhät! Oikein on Jesaja teistä ennustanut. Onhan kirjoitettu:
- Tämä kansa kunnioittaa minua huulillaan,
mutta sen sydän on kaukana minusta.
Turhaan he minua palvelevat,
kun opettavat oppejaan,
ihmisten tekemiä käskyjä.

Te olette hylänneet Jumalan käskyn ja noudatatte ihmisten perinnäissääntöjä.»

Ja hän jatkoi:
»Taitavasti te teette tyhjäksi Jumalan käskyn, jotta voisitte noudattaa omia sääntöjänne. Mooses on sanonut: ’Kunnioita isääsi ja äitiäsi’ ja ’Joka kiroaa isäänsä tai äitiään, häntä rangaistakoon kuolemalla’. Mutta te opetatte toisin. Jos joku sanoo isälleen tai äidilleen: ’Se, mitä sinun piti minulta saada, on nyt korban: olen luvannut sen uhrilahjaksi’, te ette salli hänen enää tehdä mitään isänsä tai äitinsä hyväksi. Näin te perinnäissääntöjä seuratessanne ja opettaessanne teette tyhjäksi Jumalan sanan. Ja paljon muutakin te teette, samanlaista.» (Mk. 7:5–13)

Yksi lompsottaa avoimista ovista sisään kuin Keskisen kyläkauppaan, toinen kaappaa hatun pois päästä ja hidastaa vähän askeltaan, kolmas pysähtyy ja kumartaa ennen kuin jatkaa matkaansa keskikäytävällä etsien katseellaan vapaata paikkaa. Perässä seuraa äänekkäästi kuulumisiaan vaihtavat kirkkovieraat, jotka eivät edes huomaa astuneensa sisään kirkkosaliin. Yksi siunaa itsensä ristinmerkillä astuttuaan sisään. Penkeissä istuu jo hahmoja, joista osan pää on kumarassa, osa on vain muuten hiljentynyt, muutamat rupattelevat vierustoverin kanssa, ja jossain joku rapisuttelee virsikirjan sivuja.

Tältä näyttää ja kuulostaa oma kirkkomme papinkelloista siihen, kun kanttori päästää ilmoille ensimmäiset soinnut uruista jumalanpalveluksen alussa. Se, miten astun sisään Herran huoneeseen ei tee minusta pyhempää tai pahempaa. Se, miten astun sisään Herran huoneeseen ja miten siellä olen, ei mitenkään vaikuta Jumalan armoon. Se, miten astun sisään Herran huoneeseen, ei mittaa uskoni laatua tai määrää. Siitä huolimatta haastaisin meitä kaikkia miettimään, miten astumme sisään tähän Herran huoneeseen ja miten täällä olemme.

Tämä huone on Jumalan huone, johon hän itse meitä kutsuu hiljentymään ja rukoilemaan. Mutta hän kutsuu meitä tänne myös kokemaan yhteyttä toinen toisemme kanssa niin yhteisessä veisuussa, ehtoollispöydässä kuin vain siinä, että olemme yhdessä, olemme yhdessä hiljaa.

Meillä kullakin omat tapamme lähestyessämme ehtoollispöytää ja sieltä lähtiessämme. Jokaisen tapa on yhtä hyvä. Rippikoulussa opetan nuorille, että ehtoollispöytään tullessa voi siunata itsensä pyhällä ristinmerkillä ennen polvistumistaan. Ehtoolliselta noustessaan hyviin tapoihin kuuluu kiittää. Kiittää voi niiamalla tai kumartamalla tai minkä tavan kukin omakseen kokee ja siihenkin voi liittää pyhän ristinmerkin. Tärkeää on, että jokainen kiittää niin kuin itsestä tuntuu hyvältä ja luontevalta, kun vain muistaa, että on Pyhän edessä.

Tehdäänpä pieni gallupkysely, niin saadaan samalla vähän taukojumppaa. Käsi ylös, ja reippaasti, kaikki ne, jotka ovat joskus jännittäneet tai pelänneet, että tekevät jotain väärin jumalanpalveluksessa? Nousevat seisomaan väärässä kohdassa tai sitten istuvat, kun pitäisi seistä, lähtevät ehtoolliselle väärään aikaan, sanovat aamen väärään paikaan… ihan mitä vain. No niin, kuinka moni tunnustaa?

Onnittelut kaikille niille, jotka eivät ole koskaan pelänneet. Onnittelut kaikille meille, jotka nostimme kätemme ylös, minulla on meille lohdutuksen sana. Ensiksikin; te ette tiedä, mitä kaikkea papit, kanttorit ja suntiot voivatkaan tehdä! Kollegani, ei tästä seurakunnasta, kertoi juuri viime viikolla, miten hän mentyään uhrivirren aikana alttarille kattamaan ehtoollista tajusi, että ehtoollisaineethan ovat vielä sakastissa. Hän oli unohtanut tuoda ne alttarille messun alussa. Kaikkein nolointa tapausta omalta kohdaltani en kehtaa edes näin julkisesti tunnustaa, erityisesti, kun se ei ole tapahtunut täällä. Meitä ei kuitenkaan lohduta muiden sattumukset, vaikka ne saavatkin hymyilemään.

Lohdutuksen sana on siinä, että jumalanpalvelus tai mikä tahansa, mikä tapahtuu kirkossa: kaste, häät, hautajaiset, eivät ole sulkeisharjoituksia. Elämämme perusta on paljon syvemmällä kuin siinä, milloin seisomme tai istumme. Jos kirkossa väsyttää tai on huono olo, eikä jaksa seistä voi istua. Voi istua, vaikka muut seisoisivat. Ehtoollispöydässä ei ole pakko polvistua, ehtoollisen voi ihan yhtä hyvin ottaa vastaan seisten tai penkissä istuen, jos ei ehtoollispöytään asti pääse tulemaan. Tietysti, jos ehtoollisen haluaa jaettavaksi penkkiin kannattaa tulla etupenkkiin istumaan ja ilmoittaa ennen messua tai messun aikana, että toivoo saavansa ehtoollisen jaetuksi penkkiin. Eihän meillä kaikilla jalka enää nouse koreasti, mutta ehtoollinen kuuluu kaikille.
Elämämme perusta on paljon syvemmällä kuin erilaisissa perinnäissäännöissä ja -tavoissa tai muiden mielipiteissä. Vapauteen Kristus vapautti meidät. Ristinkuolemallaan ja ylösnousemuksellaan Kristus vapautti meidät synnistä ja syyllisyydestä, omatekoisesta pyhyydestä, tekoihin perustuvasta Jumalan palvonnasta. Kristus vapautti meidät, jotta näkisimme ja osaisimme keskittyä siihen, mikä on oleellista, epäoleellisen sijaan.

Miksi tulit tänään kirkkoon? Tulitko nälkäisenä? Tulitko hakemaan ravintoa sanasta ja sakramentista? Onnittelen sinua, sinä nälkäinen ja janoinen. Tulitko siksi, että kyyti oli järjestynyt? Onnittelen sinua siitä, että sait mahdollisuuden tulla, ja käytit tuon mahdollisuuden. Tulitko siksi, että sinulla on tänään palvelutehtävä? Onnittelen sinua, sinä joka olet antanut lahjasi käyttöön yhteiseksi iloksemme. Tulitko siksi, ettei ollut parempaakaan tekemistä? Onnittelen sinua, huonomminkin olisit voinut valita! Vai tulitko vain tavan vuoksi? Tulitko vähän vastentahtoisesti, mutta tulit, koska niin on tapana. Sinua, joka tulit vain tavan vuoksi onnittelen kaksinverroin.

Tämä kaikki koskee tietysti myös kaikkia teitä, jotka kuuntelette tätä jumalanpalvelusta.

Viettäessämme yhdessä Jumalan kansan juhlaa oleellisia eivät ole muodot, vaan se, mitä sydämesi kaipaa. Oleellista ei ole, miten astuit ovesta sisään, miten istut tai seisot, vaan se että olet täällä tänään, olet läsnä. Sillä ei ole merkitystä onko mielesi tänään palava vai penseä, oletko täällä halukkaasti vai vastentahtoisesti. Sillä on merkitystä, että olet valinnut tulla tänne tänään. Valintasi kertoo siitä, mitä sydämesi syvimmiltään kaipaa, vaikka mielesi ei olisikaan palava.

Meille on hyväksi käydä kirkossa, vaikka vain tavan vuoksi, lukea Raamattua ja rukoilla. Jeesuskin kävi tapansa mukaan synagoogassa. Tapa on tekopyhyyttä ja ihmisten perinnäissääntöjen noudattamista vain, jos luulemme, että niin ansaitsemme pelastuksen. Pelastus ei ole ansaittavissa.

Pelastus on lahja, joka meille annetaan ilman omia ansioitamme. Lahjasta on tapana kiittää sen antajaa. Millaista kiitosta Jumala meiltä odottaa? Hän ei odota meiltä suuria juhlapuheita, ei uhreja, ei erilaisten elämää rajoittavien sääntöjen kirjaimellista noudattamista. Rakkautta. Jumala odottaa meiltä rakkautta. Siihen Kristus on meidät vapauttanut: rakastamaan.

18. sunnuntai helluntaista
Kristityn vapaus

Fariseukset ja lainopettajat kysyivät Jeesukselta:
»Miksi sinun opetuslapsesi eivät elä isien perinnäissääntöjen mukaan, vaan aterioivat epäpuhtain käsin?»

Hän vastasi heille:
»Te tekopyhät! Oikein on Jesaja teistä ennustanut. Onhan kirjoitettu:
- Tämä kansa kunnioittaa minua huulillaan,
mutta sen sydän on kaukana minusta.
Turhaan he minua palvelevat,
kun opettavat oppejaan,
ihmisten tekemiä käskyjä.

Te olette hylänneet Jumalan käskyn ja noudatatte ihmisten perinnäissääntöjä.»

Ja hän jatkoi:
»Taitavasti te teette tyhjäksi Jumalan käskyn, jotta voisitte noudattaa omia sääntöjänne. Mooses on sanonut: ’Kunnioita isääsi ja äitiäsi’ ja ’Joka kiroaa isäänsä tai äitiään, häntä rangaistakoon kuolemalla’. Mutta te opetatte toisin. Jos joku sanoo isälleen tai äidilleen: ’Se, mitä sinun piti minulta saada, on nyt korban: olen luvannut sen uhrilahjaksi’, te ette salli hänen enää tehdä mitään isänsä tai äitinsä hyväksi. Näin te perinnäissääntöjä seuratessanne ja opettaessanne teette tyhjäksi Jumalan sanan. Ja paljon muutakin te teette, samanlaista.» (Mk. 7:5–13)

Pitää olla rippi, ehtoollisvuorolaulu, rukous ja Pyhä, niin ja tietysti Isä meidän -rukous ja Jumalan Karitsa. Tähän minut oli kasvatettu, nämä olivat luovuttamattomia, jotta ehtoollista voitiin viettää.

On vuosi 1991 ja minä seison pienen, mutta sitäkin kirjavamman seurakunnan joukossa viettämässä ehtoollista. Pappina on Clark, veljeni Kristuksessa, joka on kotoisin Joulusaarilta. Laulamme ja rukoilemme yhdessä, Clark saarnaa karismaattisella otteella ja tuntuu elävän joka solullaan siinä, mitä liturgiassa tapahtuu. Mutta sitten tapahtuu jotain yllättävää: ehtoollisen asetussanat tulivat ja menivät, ja samassa Clark on jo lähtenyt jakamaan meille ehtoollista. Päässäni alkaa tapahtua: »Heeetkinen. Hetkinen!! Missä oli Pyhä? Missä Jumalan Karitsa? Stop, stop! …».

Mutta Clark ei tietenkään pysähdy ajatusteni voimasta, vaan lähestyy minua vääjäämättä. En mitenkään voisi poistua ringistä herättämättä huomiota, en liioin voisi kieltäytyä vastaanottamasta ehtoollista Clarkin tullessa kohdalleni. Minulla on vain muutamia sekunteja aikaa ratkaista ongelma, joka näyttää minusta elämää suuremmalta.

Vastaus annetaan minulle. Clarkin seisoessa edessäni kuulen Kristuksen sanovan: »Tämä on minun ruumiini, sinun puolestasi annettu.» Niinhän se on. Ehtoollisen vastaanottaminen ei vaadi muuta kuin uskovaa sydäntä (Lutherin Vähä katekismus).

Ei vaadi muuta kuin uskovaa sydäntä. Kun laulamme: Pyhä, pyhä, pyhä, Herra Sebaot! tai Jumalan Karitsa, joka kannat maailman synnin…, laulammeko sydämestämme, vaiko vain huulillamme?

Pelkästään huulilla laulamisessa ei itsessään ole mitään pahaa. On paljon parempi laulaa edes huulillaan, kuin olla kokonaan laulamatta. Meille on hyväksi tavan vuoksi käydä kirkossa, lukea Raamattua ja rukoilla. Jeesuskin kävi tapansa mukaan synagoogassa. Kaikki tämä muuttuu tekopyhyydeksi ja ihmisten perinnäissäännöiksi vain, jos luulemme, että näillä suorituksilla ansaitsemme pelastuksen.

Jos tulemme kirkkoon tullaksemme ravituiksi sanalla ja sakramentilla, jos tulemme kirkkoon tullaksemme osallisiksi Hengen hedelmistä, joita ovat: rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, lempeys ja itsehillintä, silloin olemme hyvällä tiellä, vapauden tiellä. Olemme tiellä, jolle Kristus on meidät kutsunut. Kristus itse on tie!