Jeesus sanoi opetuslapsille:

»Kun Ihmisen Poika tulee kirkkaudessaan kaikkien enkeliensä kanssa, hän istuutuu kirkkautensa valtaistuimelle. Kaikki kansat kootaan hänen eteensä, ja hän erottaa ihmiset toisistaan, niin kuin paimen erottaa lampaat vuohista. Hän asettaa lampaat oikealle ja vuohet vasemmalle puolelleen. Sitten kuningas sanoo oikealla puolellaan oleville: ’Tulkaa tänne, te Isäni siunaamat. Te saatte nyt periä valtakunnan, joka on ollut valmiina teitä varten maailman luomisesta asti. Minun oli nälkä, ja te annoitte minulle ruokaa. Minun oli jano, ja te annoitte minulle juotavaa. Minä olin koditon, ja te otitte minut luoksenne. Minä olin alasti, ja te vaatetitte minut. Minä olin sairas, ja te kävitte minua katsomassa. Minä olin vankilassa, ja te tulitte minun luokseni.’

Silloin vanhurskaat vastaavat hänelle: ’Herra, milloin me näimme sinut nälissäsi ja annoimme sinulle ruokaa, tai janoissasi ja annoimme sinulle juotavaa? Milloin me näimme sinut kodittomana ja otimme sinut luoksemme, tai alasti ja vaatetimme sinut? Milloin me näimme sinut sairaana tai vankilassa ja kävimme sinun luonasi?’ Kuningas vastaa heille: ’Totisesti: kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.’

Sitten hän sanoo vasemmalla puolellaan oleville: ’Menkää pois minun luotani, te kirotut, ikuiseen tuleen, joka on varattu Saatanalle ja hänen enkeleilleen. Minun oli nälkä, mutta te ette antaneet minulle ruokaa. Minun oli jano, mutta te ette antaneet minulle juotavaa. Minä olin koditon, mutta te ette ottaneet minua luoksenne. Minä olin alasti, mutta te ette vaatettaneet minua. Minä olin sairas ja vankilassa, mutta te ette käyneet minua katsomassa.’

Silloin nämäkin kysyvät: ’Herra, milloin me näimme sinut nälissäsi tai janoissasi, kodittomana tai alasti, tai sairaana tai vankilassa, emmekä auttaneet sinua?’ Silloin hän vastaa heille: ’Totisesti: kaiken, minkä te olette jättäneet tekemättä yhdelle näistä vähäisimmistä, sen te olette jättäneet tekemättä minulle.’

Ja niin he lähtevät, toiset iankaikkiseen rangaistukseen, mutta vanhurskaat iankaikkiseen elämään.» (Mt. 25:31–46)

Lopullinen vastaus perimmäiseen kysymykseen elämästä, maailman kaikkeudesta ja kaikesta muusta sellaisesta on 42. Tämän lopullisen vastauksen, 42, antoi Syvä miete seitsemän ja puolen miljoonan vuoden pohdinnan jälkeen. Syvä miete on maailmankaikkeuden toisiksi mahtavin supertietokone. Kun vastauksen kuulleet ihmettelivät vastausta, kysyi Syvä miete heiltä tiesivätkö he, mikä tuo perimmäinen kysymys itse asiassa on. Syvä miete ei kyennyt selvittämään kysymystä.Tämä lopullisen vastauksen perimmäiseen kysymykseen kertoo Douglas Adams kirjassaan Linnunradan käsikirja liftareille.

Tämän päivän evankeliumissa perimmäinen vastaus on: »Ja niin he lähtevät, toiset iankaikkiseen rangaistukseen, mutta vanhurskaat iankaikkiseen elämään.» Mutta mikä on kysymys?

Olenko minä lammas vai vuohi? Laittaako paimen minut oikealle vai vasemmalle puolelle? Olenko minä siunattu vai kirottu? Olenko siinä joukossa, jolle paimen sanoo: »Tulkaa tänne te Isäni siunaamat. Te saatte nyt periä valtakunnan, joka on ollut valmiina teitä varten maailman luomisesta asti.» Vai seisonko sittenkin joukossa, jolle paimen toteaa tylysti: »Menkää pois minun luotani, te kirotut, ikuiseen tuleen, joka on varattu Saatanalle ja hänen enkeleilleen.» Onko kysymys vain siitä, mitä tapahtuu kuoleman jälkeen?

Evankeliumin sanomaa voisi avata myös leikin avulla. Tässä leikissä yhteen huoneeseen varataan pieniä herkkupaloja tarjottimille ja juotavaa. Leikkijöiden selkään kiinnitetään laput, joissa kerrotaan leikkijän identiteetti: hallitsija, ruhtinas, palvelija tai kerjäläinen. Leikin aikana jokainen yrittää, sanoja käyttämättä, selvittää oman identiteettinsä. Kun leikkijä näkee, mitä toisen selässä lukee hän kohtelee tätä leikkijän arvolle sopivasti. Jos kyseessä on halitsija, toinen luonnollisesti koittaa liehitellä ja tarjoilla kaikkea hyvää hallitsijalle. Jos vastassa sen sijaan on kerjäläinen, voi hänen ohitseen kävellä, tai olla jopa töykeä varsinkin, jos kerjäläinen luulee itsestään liikoja.

»Herra milloin me näimme sinut nälissäsi tai janoissasi, kodittomana tai alasti, sairaana tai vankilassa?» Herra milloin minä näin sinut? Miksi minä kohtelisin Kristusta mitenkään eri tavalla kuin ketä tahansa muuta ihmistä? Miksi minä ylipäätään kohtelisin ketään ihmistä eri tavalla kuin jotain toista? Siihen ei ole mitään syytä ja kristittynä minun pitäisi kohdella jokaista kuin Kristusta.

Kuitenkin minä niputan ihmisiä, asetan heidät mielessäni tärkeysjärjestykseen, minä lokeroin ihmisiä. Ikään kuin kaikki nälkäiset, kaikki kodittomat, kaikki sairaat olisivat samaa harmaata massaa, jolloin minun on helpompi kävellä heidän ohitseen. Voin olla kohtaamatta heitä, koska heitä ei ikään kuin ole olemassa. Kuitenkin jokaisella janoisella, jokaisella alastomalla ja jokaisella vangitulla on kasvot, on nimi, jokaisen Jumala on luonut kuvakseen ja jokaisen puolesta Kristus kuoli ristillä.

Minulle on opetettu, että olen kasteen armon alla. Lopulta minut pelastaa yksin armo ei tekemiseni tai tekemättä jättämiseni. Minulle on opetettu ja niin minäkin olen opettanut. Kuitenkin tämän päivän evankeliumi tuntuu julistavan ihan päinvastaista. Minut tuomitaan sen perusteella mitä olen tietämättäni tehnyt tai jättänyt tekemättä. Ei ehkä sittenkään.

»Ja niin he lähtevät, toiset iankaikkiseen rangaistukseen, mutta vanhurskaat iankaikkiseen elämään.» Tässä ei ole kyse siitä, mitä tapahtuu kuoleman jälkeen, vaan ennen kaikkea siitä, mitä tapahtuu ennen kuolemaa. Iankaikkinen elämä, pelastus ei ole vain lupaus valtakunnan perimisestä. Iankaikkinen elämä on jo tässä, se on jo alkanut, minä elän sitä nyt. Todistaessani Kristuksesta, viedessäni evankeliumia eteenpäin vien sanomaa Jumalan valtakunnasta. Siellä ei ole nälkäisiä tai janoisia, ei kodittomia tai alastomia, ei sairaita tai vankeja. Sillä, miten minä elän elämääni nyt on merkitystä, ei niinkään sille pääsenkö minä taivaaseen, vaan sille pääseekö Jumalan valtakunta murtautumaan esiin jo tässä ajassa.

Kun rukoilen: »Armollinen ja laupias Jumala, rukoilen, että pidät huolen nälkäisistä, janoisista, kodittomista, alastomista, sairaista, vangeista ja kaikista, jotka kärsivät maailmamme epäoikeudenmukaisuuksista.» Kuulenko kuinka Jumala vastaa minulle: »Kas, minä ajattelin pyytää ihan samaa sinulta.» Ymmärränkö, että minä voin ja minun tulee tehdä asialle jotain?

»Ja niin he lähtevät, toiset iankaikkiseen rangaistukseen, mutta vanhurskaat iankaikkiseen elämään.» Ymmärränkö, että kyse on minun asenteestani? Annanko uskon vaikuttaa niin, että silmäni ja sydämeni ovat avoimet näkemään ja käteni valmiit toimimaan. Franciscus Assisilainen sanoi: »Julista evankeliumia joka hetki, jos välttämätöntä, käytä sanoja.»

Jeesus ei kuitenkaan pyydä mahdottomia. Minun ei tarvitse ruokkia kaikkia maailman nälkäisiä, ei vaatettaa kaikkia maailman alastomia eikä minun tarvitse ehtiä käydä katsomassa jokaista vankia tai sairasta. » Totisesti: kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.» Tässä tärkeitä sanoja ovat kaiken ja yhdelle. Kaiken minkä olen tehnyt; hymyillyt, pysähtynyt, huomannut, ojentanut käteni, ruokkinut… yhdelle, vain yhdelle lapselle, vanhukselle, väsyneelle, nälkäiselle…

Kaiken sen olen tehnyt Kristukselle, sillä en kohtaa häntä vain taivaassa, vaan myös kaikkein vähäisimmissä, jokaisessa. Mutta lopulta minua ei pelasta se, mitä minä olen tehnyt kaikkein vähäisimmille, mitä minä olen tehnyt Kristukselle. Minut pelastaa se, mitä Kristus on tehnyt minun puolestani. En kohtaa Kristusta vain armon valtaistuimellaan tuomarina, vaan myös ristillä ja ehtoollisella, jossa hän teki kaiken, aivan kaiken minun puolestani, sinun puolestasi. Tule ehtoollispöytään maistamaan ja katsomaan kuinka Herra on hyvä.

Nähdessään kansanjoukot Jeesus nousi vuorelle. Hän istuutui, ja opetuslapset tulivat hänen luokseen. Silloin hän alkoi puhua ja opetti heitä näin:

»Autuaita ovat hengessään köyhät,
sillä heidän on taivasten valtakunta.
Autuaita murheelliset:
he saavat lohdutuksen.
Autuaita kärsivälliset:
he perivät maan.
Autuaita ne, joilla on vanhurskauden nälkä ja jano:
heidät ravitaan.
Autuaita ne, jotka toisia armahtavat:
heidät armahdetaan.
Autuaita puhdassydämiset:
he saavat nähdä Jumalan.
Autuaita rauhantekijät:
he saavat Jumalan lapsen nimen.
Autuaita ovat ne, joita vanhurskauden vuoksi vainotaan:
heidän on taivasten valtakunta.

Autuaita olette te, kun teitä minun tähteni herjataan ja vainotaan ja kun teistä valheellisesti puhutaan kaikkea pahaa. Iloitkaa ja riemuitkaa, sillä palkka, jonka te taivaissa saatte, on suuri. Niinhän vainottiin profeettojakin, jotka elivät ennen teitä.» (Mt. 5:1–12)

Minä uskon […] Pyhään Henkeen,
pyhän yhteisen seurakunnan
pyhäin yhteyden,
syntien anteeksiantamisen,
ruumiin ylösnousemisen
ja iankaikkisen elämän.

Joka kerta, kun saarnan jälkeen yhdessä tunnustamme yhteisen kristillisen uskomme me sanomme tämän. Ymmärrämmekö, mitä sanomme?

Minä uskon Pyhään Henkeen, Pyhittäjään. Jumala, Isä on Luoja, Kristus, Poika on Lunastaja ja Pyhä Henki on Pyhittäjä. Hän pyhittää, tekee minut pyhäksi. Mitä tarkoittaa olla pyhä?

Raamatussa sana pyhä tarkoittaa Jumalalle erotettua. Kasteessa minut on erotettu Jumalalle. Minut otsaani ja rintaani on piirretty ristinmerkki todistukseksi siitä, että ristiinnaulittu ja ylösnoussut Kristus on minut lunastanut ja kutsunut opetuslapsekseen. Minut on otettu Kristuksen kirkon ja seurakunnan jäseneksi.

Askel kerrallaan Pyhä Henki, Pyhittäjä, tekee minut pyhäksi; ensiksi hän liittää minut pyhäin (pyhien) yhteyteen eli kristilliseen kirkkoon. Siksi minä sanon: »Minä uskon pyhän yhteisen seurakunnan, pyhäin yhteyden.» Minä tunnustan uskovani, että maan päällä on pyhien joukko, pyhien yhteisö, kristillinen seurakunta, joka on armahdettujen syntisten yhteisö. Tällä joukolla on monenlaisia armolahjoja, mutta se on yksimielinen rakkaudessa eikä siinä ole puolueita tai hajaannusta. Tähän joukkoon minä kuulun ja haluan kuulua.

Minä haluan kuulua, mutta samalla voin olla hajaannuksen aiheuttaja siellä, missä haluaisin rakentaa yhteyttä. Niinpä seuraavaksi Pyhä Henki pyhittää minua syntien anteeksiantamisen kautta. Siksi lausun: »Minä uskon syntien anteeksiantamisen». Tämä syntien anteeksiantaminen on tullut Kristuksen pelastusteon kautta, joka tapahtui Golagatan ristillä ja joka on jo kertakaikkisesti suoritettu loppuun.

Jumala tuli ihmiseksi. Pyhä tuli alas, minun tasolleni, jotta voisi nostaa minut Pyhän tasolle. Rajaton tuli rajalliseksi, jotta minä ymmärtäisin oman rajallisuuteni, jotta minä rakastuisin omaan rajallisuuteeni. Rajallisuuteen, joka on suurta armoa. Kristus tuli ihmiseksi ja julisti rakkautta, julisti ihmisen, – minut – tärkeämmäksi, pyhemmäksi kuin laki ja perinnäissäädökset tai itse keksimäni hurskaussäädökset. Mikään, minkä itse voin tehdä, mitkään omat ansioni, mikään oma suorittamiseni, ei voi minua pyhittää, tehdä pyhäksi. Minun pyhittymiseni on lahja Jumalalta.

Kun voin uskon syntien anteeksiantamisen, kykenen lausumaan: »Minä uskon ruumiin ylösnousemisen». Ilman syntien anteeksiantamista ei ole mitään ylösnousemista, mutta nyt se on. Kuolema on portti uuteen elämään, sillä Kristus on voittanut kuoleman. Hän on noussut kuolleista jo ennen minua. Ylösnousemuksessa minä saan uuden kuolemattoman ruumiin, mistä johtuen uskallan sanoa: »Minä uskon iankaikkisen elämän».

Iankaikkisella, ikuisella, elämällä ei ole alkua eikä loppua, se ei ala sitten kun kuolen. Minä elän sitä jo nyt, vaikka sen koko kauneus näyttäytyy minulle vasta sitten kun toteutuvat sanat, jotka Jeesus lausui vuorisaarnansa aluksi: »Autuaita ovat…

Autuaaksijulistuksissa on kyse sekä nykyhetkestä että tulevasta. Siinä puhutaan yhtäaikaa taistelevasta seurakunnasta ja voittaneesta seurakunnasta. Taisteleva seurakunta vielä kulkee ja kilvoittelee täällä maanpäällä; voittanut seurakunta on jo päässyt perille.

Ei siinä ole mitään onnellista tai autuasta, että on köyhä, murheellinen, nälkäinen tai vainottu ja kuitenkin juuri heidät Jeesus julistaa autuaiksi. Autuaiksi, onnellisiksi ei julisteta niitä, jotka jo ovat kylläisiä, jotka jo nyt iloitsevat. Onnellisia eivät ole ne, jotka voivat kehua omalla tekemisellään.

Miksi köyhät, murheelliset, nälkäiset, janoiset ja murheelliset julistetaan autuaiksi?

Hengessään köyhä näkee oman keskeneräisyytensä, ymmärtää oman toivottaman tilansa, sen ettei kykene itse itseään pelastamaan. Kärsivällinen jaksaa odottaa ja toivoa huolten ja murheidenkin keskellä. Murheellisimpia ovat ne, jotka ovat joutuneet kohtaamaan kuoleman aiheuttaman surun. Suru kuoleman keskellä voi kuitenkin muuttua Jumalan kohtaamisen iloksi. Nälkäinen ja janoinen tuntee tyhjyytensä ja tarpeensa ja tekee kaikkensa, jotta hänen nälkänsä ja janonsa tulisi tyydytetyksi. Hän kuitenkin tietää, ettei hänen janonsa sammu tavallisella vedellä. Kaikki he ovat onnellisia, koska he tietävät tarvitsevansa Jumalaa ja turvautuvat Jumalaan.

Turvautuessaan Jumalaan heidän on taivasten valtakunta, he saavat lohdutuksen, heidät ravitaan ja armahdetaan, he saavat nähdä Jumalan ja saavat Jumalan lapsen nimen. He totisesti ovat onnellisia.

Jo psalmirunoilija sen tiesi: »Onneni on olla Herraa lähellä.»

Johanneksen opetuslapset ja fariseukset paastosivat. Jeesukselta tultiin kysymään: »Miksi sinun opetuslapsesi eivät paastoa, kun kerran Johanneksen opetuslapset ja fariseusten opetuslapset paastoavat?» Jeesus vastasi: »Eivät kai häävieraat voi paastota silloin, kun sulhanen vielä on heidän kanssaan! Niin kauan kuin sulhanen on heidän joukossaan, he eivät voi paastota. Vielä tulee sekin aika, jolloin sulhanen on poissa, ja silloin, sinä päivänä he paastoavat. Ei kukaan ompele kutistamattomasta kankaasta paikkaa vanhaan viittaan. Silloinhan vanha vaate repeää uuden paikan vierestä ja reikä on entistä pahempi. Eikä kukaan laske uutta viiniä vanhoihin leileihin. Silloinhan viini rikkoo ne ja sekä viini että leilit menevät hukkaan. Ei, uusi viini on laskettava uusiin leileihin.» (Mk. 2:18–22)

Olin pitänyt pienille lapsille pyhäkoulua pitkin vuotta, ja halusi testata miten lapset olivat ymmärtäneet ajatuksen taivaaseen pääsemisestä.

Kysyin lapsilta: »Jos olen oikein kiltti, en kiroile koskaan, autan muita ja pyydän anteeksi, jos olen satuttanut jotakuta, pääsenkö taivaaseen?

ET! vastasivat lapset.

»No, jos paastoan kaksi kertaa viikossa ja pidän kirjaimellisesti adventti- ja pääsiäispaaston, pääsenkö taivaaseen?»

ET! kuului taas vastaus. Hymyilin tyytyväisenä, sillä lapset olivat selvästi oppineet jotain.

»Entä jos myyn taloni, autoni ja kaiken muun mitä omistan ja annan sen jälkeen rahat köyhille, pääsenkö taivaaseen?»

ET! vastasivat lapset yksimielisesti. Loistavaa! ajattelin, lapset ovat todellakin oppineet jotain oleellista kristillisestä uskosta.

Seuraavaksi kysyin: »Jos, mikään mitä olen jo ehdottanut ei auta pääsemään taivaaseen, niin miten taivaaseen pääsee?»

Kuusi-vuotias poika takarivistä huusi: »Sun täytyy kuolla!»

Totta! Jotta pääsisin taivaaseen täytyy minun kuolla, mutta miten minun pitäisi ensin elää?

Paastoaminen oli Jeesuksen aikana tärkeä osa juutalaista elämäntapaa. Jeesuksen ajan ihmiset paastosivat vapaaehtoisesti monenlaisissa tilanteissa ja monista eri syistä. Johanneksen opetuslapset ja fariseukset paastosivat.

Johanneksen opetuslapset paastosivat pitkiäkin aikoja katumuksen merkiksi, jonka tavoitteena oli jouduttaa tulevan Pelastuksen ajan saapumista.

Fariseukset kilvoittelivat pyrkien noudattamaan vanhinten perinnäissääntöjä pienintä piirtoa myöten. Fariseusten keskinäinen kilpailu laissa ahkeroimisessa teki vaatimuksista ajanmittaan yhä vaativimpia ja yksityiskohtaisempia. Fariseukset paastosivat viikottain maanantaisin ja torstaisin. Paastoaja kieltäytyi ruuasta ja juomasta, ei peseytynyt, eikä voidellut itseään öljyllä, makasi paljaalla maalla ja sirotteli päälleen multaa tai tuhkaa. Paastoaminen oli nöyryyttä Jumalan edessä. Lain tarkalla noudattamisella farisealaiset uskoivat jouduttavansa Messiaan tuloa.

Mooseksen laissa oli kuitenkin vain yksi, vain yksi paastopäivä vuodessa: suuri sovituspäivä, Jom Kippur.

Jeesukselta kysyttiin useasti: »Miksi sinun opetuslapsesi eivät paastoa, kun kerran Johanneksen opetuslapset ja fariseusten opetuslapset paastoavat?» Miksi sinä ja opetuslapsesi ette tee niin kuin traditiomme opettaa? Mikset toimi kuten fariseukset ja Johanneksen opetuslapset? Miksi et tee niin kuin hurskaat uskovaiset?

Nämä ovat kaikki kysymyksiä, jotka saattavat helposti eksyä minunkin huulilleni. Ja jo samantien alan luoda ihan itse sääntöjä, joiden puitteissa kykenen elämään ja joista suoriutumalla kuvittelen olevani jotenkin parempi ihminen. Lopuksi sälytän nuo samat säännöt muiden niskaa. Nopeasti olen virittämässä mahdottomien vaatimusten ja suurten rajoitusten verkkoa sekä itselleni että lähimmäisilleni.

Miten farisealainen olenkaan! Fariseusten mukaan pelastus ansaittiin lain ja perinnäissääntöjen noudattamisen kautta, suoriutumisena, joka annetiin Jumalalle. Jeesus julisti vapautta laista ja ihmisten perinnäissäännöistä. Hän oli tullut tuomaan uuden lain: armon ja rakkauden lain.

Jumala ei odota minulta lain kirjaimen noudattamista, tärkeämpää on ymmärtää lain henki. »Minä vihaan teidän juhlianne, minä inhoan niitä, en voi sietää… En halua kuulla harppujesi helinää. Mutta oikeus virratkoon kuin vesi ja vanhurskaus kuin ehtymätön puro.»

Toisaalla Jumala kertoo kuinka hän on kyllästynyt paastoomme, joka tuottaa vain raakoja nyrkiniskuja ja oman edun ajamista. Jumala sanoi israelilaisille kauan sitten ja sanoo meille tänään: »Toisenlaista paastoa minä odotan: että vapautat syyttömät kahleista, vapautat sorretut, murrat leipää nälkäiselle, avaat kotisi kodittomalle, vaatetat alastoman etkä karttele apua tarvitsevaa veljeäsi.»

Miten minun siis pitäisi elää? Minun pitäisi elää vapaana, sillä Jeesus, Vapahtaja, tuli tuomaan vapauden. Vapaana vanhinten perinnäissäännöistä, vapaana säännöistä, jotka itse sälytän itseni päälle, vapaana pelastuksen ja Jumalan hyväksynnän tavoittelusta omin voimin.

Vapaana, mieleni avoimena ja avarana, aina valmiina venymään uusiin rakkauden vaatimuksiin. Vapaana omien tekojeni ja hurskauteni korottamisesta ja muiden tuomitsemisesta. Vapaana viemään Jumalan rakkautta eteenpäin, huolehtien siitä, etä Jumalan haluama yltäkyläinen elämä on kaikkien, ihan kaikkien ulottuvilla.

Jumala ottaa vastaan ja hyväksyy keskeneräisen, syntisen ja vajavaisen – jokaisen meistä.

Martta sanoi Jeesukselle: »Herra, jos olisit ollut täällä, veljeni ei olisi kuollut. Mutta nytkin tiedän, että Jumala antaa sinulle kaiken mitä häneltä pyydät.» Jeesus sanoi: »Veljesi nousee kuolleista.» Martta vastasi: »Tiedän kyllä, että hän nousee viimeisenä päivänä, ylösnousemuksessa.» Jeesus sanoi: »Minä olen ylösnousemus ja elämä. Joka uskoo minuun, saa elää, vaikka kuoleekin, eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole. Uskotko tämän?» »Uskon, Herra», Martta vastasi, »minä uskon, että sinä olet Messias, Jumalan Poika, jonka oli määrä tulla maailmaan.»

Tämän sanottuaan Martta palasi kotiin, kutsui sisartaan Mariaa ja sanoi hänelle kahden kesken: »Opettaja on täällä ja kutsuu sinua.» Kuullessaan sen Maria heti nousi ja lähti Jeesuksen luo. (Jeesus ei ollut vielä saapunut kylään, vaan oli yhä siellä, missä Martta oli hänet tavannut. Kun juutalaiset, jotka olivat talossa lohduttamassa Mariaa, näkivät tämän äkkiä nousevan ja lähtevän ulos, he menivät perässä, koska arvelivat hänen olevan menossa haudalle itkemään.)

Ehdittyään sinne, missä Jeesus oli, ja nähtyään hänet Maria vaipui hänen jalkoihinsa ja sanoi: »Herra, jos olisit ollut täällä, veljeni ei olisi kuollut.» Kun Jeesus näki itkevän Marian ja hänen kanssaan tulleet juutalaiset, jotka hekin itkivät, syvä liikutus valtasi hänet, ja hän kysyi: »Missä hänen hautansa on?» »Herra, tule katsomaan», he vastasivat. Jeesus itki. Juutalaiset sanoivat: »Katsokaa, kuinka rakas Lasarus hänelle oli.» Mutta jotkut heistä sanoivat: »Kun hän pystyi avaamaan sokean silmät, eikö hän myös olisi voinut estää Lasaruksen kuoleman?»

Järkyttyneenä Jeesus tuli haudalle. Se oli luola, jonka suulla oli kivi. »Ottakaa kivi pois», käski Jeesus, mutta Martta, vainajan sisar, sanoi hänelle: »Herra, hän haisee jo. Hän on siellä nyt neljättä päivää.» Jeesus vastasi: »Enkö sanonut sinulle, että jos uskot, saat nähdä Jumalan kirkkauden?»

Kivi otettiin pois. Jeesus kohotti katseensa ja sanoi: »Isä, minä kiitän sinua siitä, että olet kuullut minua. Minä kyllä tiedän, että sinä kuulet minua aina, mutta minä sanon tämän näiden ympärilläni seisovien ihmisten tähden, jotta he uskoisivat sinun lähettäneen minut.» Tämän sanottuaan Jeesus huusi kovalla äänellä: »Lasarus, tule ulos!» Silloin kuollut tuli haudasta, jalat ja kädet siteissä ja kasvot hikiliinan peittäminä. Jeesus sanoi: »Päästäkää hänet siteistä ja antakaa hänen mennä.»

Monet niistä juutalaisista, jotka olivat tulleet Marian luo ja nähneet, mitä Jeesus teki, uskoivat häneen. (Jh. 11: 21-29 (30-31) 32-45)

”Herra, jos olisit ollut täällä, veljeni ei olisi kuollut.” … ”Herra, jos olisit ollut täällä, veljeni ei olisi kuollut.” Ei ole vaikea kuulla Martan sanoissa pientä moittetta, syytöstä Jeesukselle. Onhan se luonnollista, Jeesus olisi voinut pelastaa Martan rakkaan veljen kuolemalta, jos olisi saapunut ajoissa. Nyt oli kuitenkin myöhäistä, Lasarus oli haudassa jo neljättä päivää.

Kuin lohduttaakseen Marttaa Jeesus sanoi: ”Veljesi nousee kuolleista.” Martta vastasi: ”Tiedän kyllä, että hän nousee viimeisenä päivänä, ylösnousemuksessa.” Martan vastauksesta voin aistia pettymyksen. Lupaus tulevasta ylösnousemuksesta ei lohduta, ei poista menetyksen tuskaa nyt.

Kuoleman tullessa kohti, menettäessäni läheisen, nuoren tai vanhan, käännyn helposti Jumalan puoleen pettyneenä ja kapinoivana. ”Kun veljeni, vaimoni, lapseni, ystäväni kuoli, missä sinä olit Jumala? Missä sinä olit? Etkö kuullut kuinka huusin puoleesi? Etkö olisi voinut estää tätä tapahtumasta? Miksi olit poissa?”

Tämän päivän evankeliumiteksti tuo eteemme kuitenkin aivan toisenlaisen Jumalan. Läsnäolevan Jumalan, joka itkee ystävänsä haudalla. Mutta miksi Jeesus itki? Jeesuksella ei ollut syytä itkeä Lasaruksen kuolemaa, hyvän ystävän menettämistä, sillä Jeesus tiesi, mitä tulisi tekemään. Olihan hän vain vähän aiemmin sanonut opetulapsilleen: ”Lasarus on kuollut. Teidän tähtenne olen iloinen, etten ollut siellä: tämä vahvistaa teidän uskoanne.”

Miksi Jeesus sitten itki? Ensiksi Jeesus itki nähdessään Marian itkevän, nähdessään Marian kanssa tulleiden juutalaisten itkevän. Jeesus tunsi tuskan, jonka jokainen tuntee menettäessään itselleen rakkaan ihmisen. Heidän tuskansa, heidän surunsa kosketti Jeesusta niin että hän itki. Hän itki myötätunnosta.

Jeesus itki surusta nähdessään kuoleman mahdin, nähdessään sen tuskan ja menettämisen surun, jonka kuolema tuo tullessaan. Ei ole oikein, jos elämä tuntuu päättyvän liian aikaisin.

Jumala, Jeesus ei tahdo kenenkään kuolemaa. Raamattu puhuu Jumalasta, joka tahtoo lahjoittaa elämän kuoleman sijaan, jos vain minä olen valmis vastaanottamaan elämän. Jeesuksen koko elämä oli taistelua kuoleman valtaa vastaan.

Toiseksi Jeesus itkee, koska tietää, että Lasaruksen herättäminen kuolleista tekee hänen vihollisistaan entistä päättäväismpiä. ”Siitä päivästä lähtien neuvoston tavoitteena oli surmata Jeesus” (Jh. 11:53) eikä Jeesus voinut enää liikkua avoimesti. Herättämällä Lasaruksen kuolleista Jeesus valmistautui kulkemaan oman tiensä loppuun. Hän itki omaa tulevaa kärsimystään, omaa ahdistustaan sekä sitä tuskaa, jonka tiesi sen aiheuttavan äidilleen ja ystävilleen.

”Tule ulos!” Jeesus huusi haudassa olevalle Lasarukselle, ja kuollut tuli haudasta. Kuollut! Eihän kuollut voi tulla ulos haudasta! Jeesus sanoo minulle tänään: ”Tule ulos! Tule ulos haudastasi ja vapaudu siteistäsi. Älä elä pimeydessä, tule valoon. Älä pelkää, usko ainoastaan.” Eikö Jeesus, joka herätti Lasaruksen kuolleista, pystyisi korjaamaan myös minun elämäni rikkinäisyyden ja parantamaan kaikki haavani? Jeesus kutsuu minut ulos haudastani, mikä se onkaan, mikä estää minua elämästä täyttä elämää.

Jokaisen on kuljettava kuoleman kautta, jossa sekä kyyneleet että tuska ovat läsnä, mutta elämä johon Kristus kutsuu on niin vahva, ettei kuolema voi tehdä sitä tyhjäksi. Herättämällä Lasaruksen kuolleista Jeesus antaa minulle, meille, uskomattoman toivon: ei ole kuolemaa, joka voisi voittaa Elämän. Ei ole pimeyttä, ei kuoleman varjoa, joka kestäisi Jumalan kirkkauden edessä.

”Minä olen ylösnousemus ja elämä. Joka uskoo minuun, saa elää, vaikka kuoleekin, eikä yksikään, joka uskoo minuun, ikinä kuole.” Jeesus julistaa olevansa ylösnousemus ja elämä. Hän lupaa meille ylösnousemuksen tulevaisuudessa ja kutsuu meitä osallisuuteen elämänsä täyteydestä tänään.

”Minä olen tullut antamaan elämän, yltäkylläisen elämän.” Uskotko sinä tämän?

Opetuslapset tulivat Jeesuksen luo ja kysyivät: »Kuka on suurin taivasten valtakunnassa?»

Silloin Jeesus kutsui luokseen lapsen, asetti hänet heidän keskelleen ja sanoi:

»Totisesti: ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, te ette pääse taivasten valtakuntaan. Se, joka nöyrtyy tämän lapsen kaltaiseksi, on suurin taivasten valtakunnassa. Ja joka minun nimessäni ottaa luokseen yhdenkin tällaisen lapsen, se ottaa luokseen minut. Mutta jos joku johdattaa lankeemukseen yhdenkin näistä vähäisistä, jotka uskovat minuun, hänelle olisi parempi, että hänen kaulaansa pantaisiin myllynkivi ja hänet upotettaisiin meren syvyyteen.

Katsokaa, ettette halveksi yhtäkään näistä vähäisistä. Sillä minä sanon teille: heidän enkelinsä saavat taivaissa joka hetki katsella minun taivaallisen Isäni kasvoja.» (Matt. 18:1–6, 10)

Sulkekaa silmänne ja piirtäkää seuraavat neljä kuvaa mielessänne:

1) pienet pyöreäposkiset pojat nojailevat päätään käsiinsä pilven hattaran päällä,

2) vuolas koski, silta, kaksi lasta ja valkoisiin vaatteisiin puettu nainen heidän takanaan,

3) haarniskaan puettu urhea soturi,

4) kaksi nuorta poikaa kantavat paareja, joilla istuu vaalea hiuksinen tyttö side silmillään. Tytöllä on pieni kimppu valkovuokkoja kädessään. …

Nämä kaikki ovat kuvia enkeleistä. Kuinka moneen kuvaan piirsitte mielessänne myös siivet enkeleille? Voitte avata silmänne.

Hugo Simberg: Haavoittunut enkeli

Olen monistanut näistä kuvista teille yhden. Tässä kuvassa on Hugo Simbergin taulu, jolle hän itse ei antanut mitään nimeä, mutta se tunnetaan yleensä nimellä Haavoittunut enkeli. Pienenä sivuhuomautuksena kerron, että Simberg maalasi taulun vuonna 1903, samana vuonna jolloin New York Finnish Lutheran Congregation perustettiin. Vuonna 2006 Ateneumin järjestämässä äänestyksessä se valittiin Suomessa Maamme-tauluksi; samana vuonna, jolloin kaksi suomalaista seurakuntaa yhdistyi ja muutti näihin tiloihin.

Kun katson kuvaa mitä tunteita se minussa herättää?

Surua, hämmennystä, rauhaa, järkytystä, iloa, vihaa, pelkoa… Minulla ei voi olla vääriä tunteita, kaikki tunteeni ovat oikeita. Ne ovat minun tunteitani sen äärellä, mitä näen, eikä kukaan voi sanoa mitä minun pitäisi tuntea tai olla tuntematta.

Kun katson kuvaa kuka olen?

Olenko etummaisena kantava poika? Hänen katseensa on kiinnittynyt polkuun ja askel on lyhyt taakan raskauden takia. Hän kulkee eteenpäin sivuilleen vilkuilematta. Hänellä on tärkeä tehtävä ja selkeä päämäärä, vaikka hän ei sitä näe… on vain päästävä eteenpäin.

Olenko takimmainen poika? Hän katsoo hiljaisesti ja vakavasti kohti; kohti katsojaa, kohti minua Hän ei voi katsoa eteenpäin, koska se mitä hän näkee kertoo kipeästi siitä, että jotain on mennyt rikki, jotain kaunista ja puhdasta omassa sisimmässä on murskaantunut. Hän ei voi katsoa eteenpäin, ei vielä, mutta hän jatkaa kulkuaan taakkaansa kantaen.

Olenko enkeli paareilla? Hän on väsynyt, elämän kolhima, eikä voi muuta kuin luottaa hiljaisiin kantajiinsa ja puristaa valkovuokkokimppua kädessään. Siipi on rikki ja side peittää silmät. Ilman apua hän ei jaksa, ei kykene eikä näe jatkaa matkaansa.

Vai kuvaavatko kaikki kolme minua elämäni polulla, johon mahtuu niin paljon?

Vai olenko sittenkin vain sivustakatsoja? Hän, johon takimmainen poika on kääntänyt katseensa? Katsonko pientareelta kuinka elämäni kulkee ohitse? Mietin hyppäänkö mukaan, mutta saako pelko omien illuusioideni rikkoutumisesta, kärsimyksestä ja tuskasta minut sittenkin jäämään pientareelle?

Miksi jäisin omassa elämässäni sivustakatsojan rooliin? Miksi en hyppää rohkeasti mukaan? On totta, että elämään kuuluu paljon kärsimystä ja tuskaa, mutta myös paljon iloa ja riemua, rauhaa ja hyvää oloa. Tämä kuva ei kerro kaikkea. Itseasiassa tämä on mielenkiintoinen kuva siksi, että siinä roolit näyttävät vaihtuneen; ihmiset kantavat haavoittunutta enkeliä. Psalmissa 91 luvataan: »Jumala antaa enkeleilleen käskyn varjella sinua, missä ikinä kuljet, ja he kantavat sinua käsillään, ettet loukkaa jalkaasi kiveen.»

Minulla ja sinulla, meillä jokaisella on oma suojelusenkelimme, niitä voi olla yksi tai monta, en tiedä. Kun ajattelen enkeliä, usein ajattelen juuri fyysistä suojelemista, vaaroista pelastamista tai varjelemista. Enkelini tehtävä, työnkuva, on paljon laajempi. Enkelini tehtävä on ennen kaikkea suojella Jumalan kuvaa minussa, sitä kuvaa, joka ei turmeltunut edes syntiinlankeemuksessa. Samalla enkelini auttaa minua myös kasvamaan kohti suurempaa Jumalan kaltaisuutta. Enkelini ensimmäinen tavoite on Jumalan kunnia ja minun pelastumiseni ja pyhittymiseni.

Ei vain Pyhä Henki, vaan myös enkelit auttavat minua erottamaan hyvän pahasta ja oikean väärästä. Vastustaja, Perkele, Paholainen, millä nimellä hänet ja kannattajansa tunnenkin, Lucifer – langennut enkeli tahtoo johtaa minut harhaan, tahtoo omilla juonillaan peittää alleen sen äänen, joka nousee sydämeni sydämestä. Enkelit, Jumalan sanansaattajat, taivaallinen sotajoukko toimivat sydämeni äänelle vahvistimina ja rohkaisevat minua toimimaan oikein, ottamaan ne askeleet, jotka on otettava, jotta saavuttaisin sen, minkä Kristus tuli tuomaan; elämän, yltäkylläisen elämän.

Myös Kristus itse tarvitsi enkelien rohkaisua ja tukea. Getsemanen puutarhassa, kun Jeesus ahdistuneena ja tuskissaan rukoili Jumalan tahtoa tapahtuvaksi, taivaasta ilmestyi hänelle enkeli, joka vahvisti häntä. Vangitsemisensa hetkellä Jeesus ei pelännyt, vaan totesi, että voisi pyytää apua Isältää, joka heti lähettäisi kaksitoista legioonaa enkeleitä. Jo tämä tieto auttoi Kristusta kulkemaan Isän viitoittaman tien loppuun asti, jotta minä voisin pelastua. Sillä murtamalla kuoleman vallan Kristus saavutti ratkaisevan voiton pahan valloista, vaikka tuo taistelu edelleen jatkuu maailmassa.

Me taistelemme ja enkelit taistelevat meidän rinnallamme. Tässäkin messussa me olemme jo liittyneet enkelien suureen taivaalliseen sotajoukkoon laulaessamme: »Kunnia Jumalalle korkeuksissa ja maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa.» Kohta saamme yhdessä enkelien ja kaikkien pyhien kanssa laulaa: »Pyhä, pyhä, pyhä Herra Sebaot…»