20. sunnuntai helluntaista
Usko ja epäusko

Jeesuksen sanat kuultuaan jotkut väkijoukosta sanoivat: »Tämän täytyy olla se profeetta.» Toiset sanoivat: »Hän on Messias.» Mutta toiset epäilivät: »Ei kai Messias Galileasta tule! Kirjoituksissahan sanotaan, että Messias on Daavidin jälkeläinen ja tulee Betlehemistä, Daavidin kotikaupungista.» Näin ihmiset alkoivat kiistellä hänestä. Muutamat halusivat ottaa hänet kiinni, mutta kukaan ei kuitenkaan käynyt häneen käsiksi.

Jeesusta pidättämään lähetetyt miehet palasivat ylipappien ja fariseusten luo, ja nämä kysyivät: »Miksi ette tuoneet häntä?» Miehet vastasivat: »Yksikään ihminen ei ikinä ole puhunut sillä tavoin kuin hän.» Silloin fariseukset sanoivat: »Oletteko tekin antaneet eksyttää itsenne? Onko kukaan hallitusmies uskonut häneen? Tai yksikään fariseus? Tuo rahvas ei tiedä laista mitään – kirottuja kaikki!» Silloin Nikodemos, joka itse oli fariseus ja oli aiemmin käynyt tapaamassa Jeesusta, sanoi: »Eihän meidän lakimme mukaan ketään voi tuomita, ennen kuin on kuultu häntä ja otettu selville, mitä hän on tehnyt.» Mutta toiset sanoivat hänelle: »Taidat olla itsekin Galileasta. Tutki kirjoituksia, niin opit, ettei Galileasta tule profeettaa.» (Jh. 7:40–52)

Jeesuksen sanat kuultuaan… Mitkä sanat? Meidän on luettava Johanneksen evankeliumista myös pari edeltävää jaetta, jotta saamme hiukan laajemman kontekstin tämän päivän teksteihimme ja teemaamme. Kuulkaa siis, mitä Jeesus sanoi. »Juhlan suurena päätöspäivänä Jeesus nousi puhumaan ja huusi kovalla äänellä: »Jos jonkun on jano, tulkoon minun luokseni ja juokoon! Joka uskoo minuun, ’hänen sisimmästään kumpuavat elävän veden virrat’, niin kuin kirjoituksissa sanotaan.» Tällä Jeesus tarkoitti Henkeä, jonka häneen uskovat tulisivat saamaan. Vielä ei Henki ollut tullut, koska Jeesusta ei vielä ollut kirkastettu.»

Kaikki edellä kuullut tekstit ja tämän päivän teema, usko ja epäusko, saavat minut pohtimaan ainakin kolmea asiaa:
1) Minkä juhlan suurena päätöspäivänä Jeesus huusi kovalla äänellä?
2) Mitä on usko ja epäusko?
3) Kuka Jeesus oikeastaan on?

1) Minkä juhlan suurena päätöspäivänä Jeesus huusi kovalla äänellä?
Jeesus huusi kovalla äänellä lehtimajajuhlan suurena päätöspäivänä. Tuo juutalaisten sadonkorjuujuhla kesti kahdeksan päivää. Silloin kiitettiin luvatusta maasta ja sen sadosta ja muistettiin kuinka hyvää huolta Jumala oli pitänyt kansastaan sen vaeltaessa autiomaassa.

2) Mitä on usko ja epäusko?
Me tiedämme hyvin ja tämän päivän Vanhan testamentin teksti sen taas meille muistutti, että autiomaassa ollessaan israelilaiset usein napisivat Jumalalle ja Moosekselle. Ensin israelilaiset olivat valtavan tyytyväisiä päästessään vapaiksi Egyptin orjuudesta, mutta kun vaellus autiomaassa ei ollutkaan helppoa ja ruokana ei ollut edes leipää ja vettä, vaan aina vain sitä samaa kurjaa ruokaa alkoi napina, tai sitä oli kestänyt jo pidempään.

Tuo sama kurja ruoka oli mannaa ja vain vähän aikaisemmin Jumala oli lähettänyt israelilaisten leiriin viiriäisiä, jotta he saivat lihaa syödäkseen ja pian sen jälkeen Mooses oli lyönyt sauvallaan kalliota, josta alkoi virrata vettä. Jumala oli totisesti pitänyt heistä huolta, mutta he napisivat. Silloin Herra lähetti kansan kimppuun myrkkykäärmeitä, joiden puremiin kuoli suuri joukko israelilaisia.

Me emme ole israelilaisia kummosempia. Jokaisesta meistä löytyy aivan yhtälailla kapinaa ja epäuskoa Jumalan huolenpitoon ja meille on sentään jo julistettu myös Kristuksen tuomaa armoa ja anteeksiantamusta, mistä israelilaiset autiomaassa eivät vielä mitään tienneet.

Myrkkykäärmeiden tulo herättää israelilaiset; he ymmärtävät tehneensä synnin puhuessaan Herraa ja Moosesta vastaan. Israelilaiset menevät Mooseksen luo pyytämään, että tämä rukoilisi Herraa ottamaan käärmeet pois, mutta Jumala ei ota käärmeitä pois. Sen sijaan, että Jumala ottaisi käärmeet pois, hän kehoittaa Moosesta tekemään käärmeen kuvan ja pistämään sen sauvan päähän. Jokainen, joka sitä katsoo jää eloon, vaikka käärme olisi häntä purrut.

Meidän ei pidä kuitenkaan erehtyä luulemaan, että käärme tai vilkaisu pronssiseen käärmeeseen antaisi elämän. Käärme itsessään ei pelasta, vaan usko, joka kohottaa katseensa ja näkee käärmeen ohi Jumalaan, joka antaa elämän. Viisauden kirjassa kirjoitetaan:»Se, joka nosti katseensa merkkiin, pelastui, muttei edessä olleen merkin voimasta vaan sinun, kaikkien pelastajan. … Eihän heitä parantanut yrtti eikä voide, vaan sinun sanasi Herra, se joka kaiken parantaa.»

Jumalan Sana meidät parantaa, kun otamme sen uskoen vastaan, mutta mitä usko on? Usko ei ole tietämistä. Se on uskomista. Se on sen toivomista, mitä ei voi nähdä.

Ei kuitenkaan ole yhdentekevää, mihin uskomme. Olemme elämme aikana kuulleet monia kysymyksiä. Uskotko kummituksiin? Uskotko enkeleihin? Uskotko joulupukkiin? Uskotko Jumalaan? Uskotko, että Jeesus on lihaksi tullut Jumala, Jumalan Sana joka tuli maailmaan pelastamaan meidät, jotka emme kykene itse itseämme pelastamaan?

»Niin kuin Mooses autiomassa nosti käärmeen korkealle, niin on myös Ihmisen Poika korottettava, jotta jokainen, joka häneen uskoo, saisi iankaikkisen elämän.» Jumala tahtoo, että kohotamme katseemme Kristukseen, uskomme eläväksitekijään, nähdäksemme missä on parannuksemme. Jokaisessa messussa meidät kutsutaan ehtoollispöytään maistamaan ja katsomaan kuinka Jumala on hyvä.

3) Kuka Jeesus oikeastaan on?
Jeesusta ei voi vangita selityksiin tai määritelmiin. Jumalaa ei voi vangita selityksiin. Sinua tai minua ei voi vangita selityksiin. Kristus on sama eilen, tänään ja iankaikkisesti ja kuitenkin meistä jokainen näkee hänet erilaisena. Ei riitä edes se, että jokainen meistä näkee Jeesuksen erilaisena ja eritavalla. Minun oma kuvani Jeesuksesta ja Jumalasta on muuttunut elämän aikana. Jumala, johon minä uskoin lapsena oli erilainen kuin Jumala, johon uskon tänään. Lapsena minä myös uskoin eri tavalla.

Kuvani Jeesuksesta ja Jumalasta on muokkautunut sen mukana, minkälaisia kokemuksia elämä on tuonut tullessaan. Voin kertoa yleisesti jotain siitä kuka Jeesus on minulle. Mutta sen selittäminen tyhjentävästi tai edes osoittain, kuka Jeesus oikeastaan on, on mahdotonta. En voi koittaa kuin osoittaa Kristusta ja toivoa, että katsoja näkee Kristuksen, eikä jää tuijottamaan minun sormenpäätäni.

Missä oletkin, uskalla katsoa Jeesukseen ja löytää oma vastauksesi siihen, kuka Jeesus oikeastaan on. Kuka hän on sinulle tänään?

Pyhän Kolminaisuuden päivä
Salattu Jumala

Kaikki yksitoista opetuslasta lähtivät Galileaan ja nousivat vuorelle, minne Jeesus oli käskenyt heidän mennä. Kun he näkivät hänet, he kumarsivat häntä, joskin muutamat epäilivät. Jeesus tuli heidän luokseen ja puhui heille näin: »Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä. Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni: kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettakaa heitä noudattamaan kaikkea, mitä minä olen käskenyt teidän noudattaa. Ja katso, minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti.» (Mt. 28:16-20)

Tämä teksti on tuttuakin tutumpi, niin tuttu, ettei sitä enää oikein tule edes kuunnelleeksi. Kuitenkin minulla on sellainen olo, että tämä teksti on meille tänään aivan erityisen tärkeä. Miksi? Tänään on viides kerta kun vietämme messua yhdessä ja tämä on jo kolmas kerta, kun yhdessä kuulemme tämän tekstin. Mitä Jumala tahtoo meille sanoa, kun saamme tämän tekstin kerta toisensa jälkeen eteemme? Mikä on tämän tekstin sanoma meille tänään?

»Kaikki yksitoista opetuslasta lähtivät Galileaan ja nousivat vuorelle, minne Jeesus oli käskenyt heidän mennä.»

Saman luvun alussa Matteus kertoo, miten Magdalan Maria ja se toinen Maria ensiksi kohtaavat haudalla enkelin ja sieltä lähdettyään itsensä Jeesuksen, joka sanoi heille: »Älkää pelätkö! Menkää sanomaan veljilleni, että heidän pitää lähteä Galileaan. Siellä he näkevät minut.»

Matteus ei kerro, miten naiset kertovat kohtaamisistaan opetuslapsille ja miten nämä ottivat sanoman vastaan, mutta kaikki yksitoista opetuslasta lähtivät Galileaan. Kun opetuslapset näkivät Jeesuksen vuorella, kumarsivat he häntä. Uskoivatko he nyt, mitä Jeesus oli heille puhunut ja luvannut ennen ristiinnaulitsemistaan? Mitä vielä! He epäilivät! Teksti sanoo: »…joskin muutamat epäilivät.» Totuudellisempi käännös olisi, että he kaikki epäilivät. He kumarsivat, mutta he myös epäilivät. Heidän silmiensä edessä oli ylösnoussut Kristus, luvattu Messias, mutta silti he epäilivät.

Kuka muistaa Johannes Kastajan vankilassa? Johannes, kastaessaan Jeesuksen, oli nähnyt taivaiden aukeavan ja Pyhän Hengen laskeutuvan Jeesuksen päälle. Jumala oli selkeäsanaisesti ja suoraan ilmoittanut Johannekselle kuka Jeesus oli. Tästä huolimatta vankityrmän pimeydessä ja yksinäisyydessä epäilys alkoi kalvaa Johannesta ja hän lähetti opetuslapsensa kysymään Jeesukselta: »Oletko sinä se, jonka on määrä tulla, vai pitääkö meidän odottaa toista?»

Mutta oli niitäkin, jotka eivät epäilleet, nimittäin Magdalan Maria ja se toinen Maria. Kohdatessaan Jeesuksen he menivät hänen luokseen, syleilivät hänen jalkojaan ja kumarsivat häntä.

Huomaatteko kuinka samanlainen ja silti niin erilainen on opetuslasten ja Jeesuksen kohtaaminen verrattuna naisten ja Jeesuksen kohtaamiseen. Voimme aistia naisten riemun, kun he näkevät Jeesuksen. Hetkeäkään epäröimättä he menevät Jeesuksen luokse ja syleilevät hänen jalkojaan. He hakeutuvat läheiseen kontaktiin. Opetuslapset, nähdessään Jeesuksen, kyllä kumartavat, mutta katselevat samalla kulmiensa alta epäillen näkemäänsä. He eivät lähesty Jeesusta, vaan jäävät etäälle.

Jeesus ei kuitenkaan jää etäälle, vaan tulee heidän luokseen ja sanoo: »Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä.» Evankeliuminsa alkupuolella Matteus kertoo kuinka Paholainen vei Jeesuksen hyvin korkealle vuorelle, näytti Jeesukselle maailman kaikki valtakunnat ja niiden loiston ja sanoi: »Kaiken tämän minä annan sinulle, jos polvistut eteeni ja kumarrat minua.» Jeesus vastasi: »Mene pois. Saatana!» Tänään Jeesus vakuuttaa: »Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä.» Voin olla varma, että tätä valtaa Jeesus ei ole saanut Saatanalta.

Tästä alkaa yksi rippikoulun ulkoläksyistä: »Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä.» ja se jatkuu: »Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni: kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettakaa heitä noudattamaan kaikkea, mitä minä olen käskenyt teidän noudattaa. Ja katso, minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti.»

Matteuksen evankeliumin lopussa annetaan myös toisenlainen käsky. Ylipapit ja vanhimmat pitivät neuvoa ja päättivät antaa sotilaille, jotka olivat vartioineet Jeesuksen hautaa, suuren summan rahaa vastineeksi siitä, että sotilaat kertoisivat tapahtumien kulusta seuraavanlaista valhetta: »Sanokaa, että hänen opetuslapsensa tulivat yöllä, kun te nukuitte, ja varastivat hänet.» Sotilaat ottivat rahat ja tekivät niin kuin heille oli sanottu.

Kumpaan joukkoon minä tahdon kuulua? Siihenkö, joka ottaa rahaa vastineeksi siitä, että kertoo valheita? Vai siihenkö, joka ottaa vastaan käskyn mennä ja saa lupauksen: »Minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti.» Minä olen, ei minä tulen aikojen lopulla. Kun minä menen on Kristus minun kanssani tänään, tässä ja nyt, ja aina.

Menkää! Kenen pitää mennä? Jeesus on vuorella, ei lukittujen ovien takana. Menkää! Minun pitää mennä ja sinun pitää mennä.

Menkää! Minne? Maailmaan ystävät, maailmaan. »Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa…» Jumala lähettää minut maailmaan, ei kirkkoon, ei pyhäkouluun, ei raamattupiiriin. Jumala lähettää minut kaupungin kaduille ja toreille, maanteille ja kylien kujille.

Menkää! Miksi mennä? Koska Jeesus sanoo: »Menkää», mutta tämä ei ole se perimmäinen syy. Todellinen motiivi mennä on siinä, että olen itse saanut maistaa ja katsoa kuinka Jumala on hyvä, kuinka Jumala rakastaa. Eikö tämä herätä minussa halun kertoa myös muille Jumalan hyvyydestä ja rakkaudesta? Johannekselle, joka epäili, Jeesus antoi vastauksen: »Kertokaa Johannekselle, mitä kuulette ja näette: Sokeat saavat näkönsä ja rammat kävelevät, spitaaliset puhdistuvat ja kuurot kuulevat, kuolleet herätetään henkiin ja köyhille julistetaan ilosanoma. Autuas se, joka ei minua torju.»

Menkää! sanoo Jeesus. Mutta muista, että ilman minua sinä et saa mitään aikaan. Minä lähetä Puolustajan, Totuuden Hengen, joka johtaa sinut tuntemaan koko totuuden.

Menkää, ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni. Käsky ei ole tehdä uusia kirkossa kävijöitä, uusia jäseniä, uusia uskovia, vaan tehdä kaikista Jeesuksen opetuslapsia. Olenko minä todellinen opetuslapsi? Jeesus itse sanoo: »Kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos te rakastatte toisianne.»

Tämä tekstin haaste on meille todellinen tänään. Meidän seurakuntamme tulevaisuus on kiinni siitä, olemmeko me todellisia opetuslapsia. Voimme murehtia enemmän tai vähemmän seurakuntamme taloudellista tilaa ja niin on hyvä, mutta meidän on pidettävä selvänä se, mikä on tärkeintä. Mikä on meidän tehtävämme maailmassa kristittyinä ja kristittynä seurakuntana?

»Älkää siis murehtiko: ‘Mitä me nyt syömme?’ tai ‘Mitä me juomme?’ tai ‘Mistä me saamme vaatteet?’ Tätä kaikkea pakanat tavoittelevat. Teidän taivaallinen Isänne tietää kyllä, että te tarvitsette kaikkea tätä. Etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskasta tahtoaan, niin teille annetaan kaikki tämäkin.»

Kun me huolehdimme, että olemme iloinen, ylistävä ja elävä yhteisö, jonka ovista mahtuvat sisään kaikki, joita Jumala kutsuu luokseen, olen varma, että kaikki muu seuraa mukana. Haaste on siinä kykenemmekö me rakastamaan yhä uusia opetuslapsia Kristukselle? Niitä, jotka liittyvät meidän kanssamme ylistämään Jumalaa ja antavat lahjansa Jumalan käyttöön. Annammeko me itse iloisesti ja vapaasti lahjamme Jumalan käyttöön? Hänelle, jolta me olemme kaiken lahjaksi saaneet.

26. sunnuntai helluntaista
Uskon kestävyys ahdingoissa
(Maanpuolustusjuhla ja Ähtärin reserviupseerikerhon 75-vuotisjuhla)

Kun Jeesus oli tullut ulos temppelistä ja oli lähdössä pois, opetuslapset tulivat hänen luokseen näyttääkseen hänelle temppelialueen rakennuksia. Mutta Jeesus sanoi heille: »Näettekö kaiken tämän? Totisesti: kaikki revitään maahan, tänne ei jää kiveä kiven päälle.»

Kun Jeesus sitten istui Öljymäellä eikä siellä ollut muita, opetuslapset tulivat hänen luokseen ja kyselivät: »Sano meille, milloin se kaikki tapahtuu. Mikä on merkkinä sinun tulostasi ja tämän maailman lopusta?»

Jeesus vastasi:
»Varokaa, ettei kukaan johda teitä harhaan. Monet tulevat esiintymään minun nimelläni. He sanovat: ‘Minä olen Messias’, ja eksyttävät monia. Te kuulette taistelun ääniä ja sanomia sodista, mutta älkää antako sen pelästyttää itseänne. Niin täytyy käydä, mutta vielä ei loppu ole käsillä. Kansa nousee kansaa vastaan ja valtakunta valtakuntaa vastaan, ja joka puolella on nälänhätää ja maanjäristyksiä. Mutta kaikki tämä on vasta synnytystuskien alkua.

Silloin teidät pannaan ahtaalle, monia teistä surmataan ja kaikki kansat vihaavat teitä minun nimeni tähden. Monet silloin luopuvat, he kavaltavat toisensa ja vihaavat toinen toistaan. Monta väärää profeettaa ilmaantuu, ja he johtavat useita harhaan. Ja kun laittomuus lisääntyy, monien rakkaus kylmenee. Mutta joka kestää loppuun asti, pelastuu. Tämä valtakunnan evankeliumi julistetaan kaikkialle maailmaan, kaikille kansoille todistukseksi, ja sitten tulee loppu.» (Mt. 24:1–14)

»Kun aamulla 5.11.1939 tykistöpatterimme saapui Kiviniemeen, oli joukko siviilejä tienvieressä katsomassa tuloamme. Kuulimme jonkun heistä sanovan: ’Kyllä täällä pelätään käytävän kovat taistelut, kun tuodaan tänne nuo Etelä-Pohjanmaan miehet’, johon toinen vastasi: ’Ja heihin luotetaan.’ Enempää emme kuulleet, koska kuljimme eteenpäin.

Tiesimme, että meihin luotettiin ja olimme valmiit tekemään kaikkemme Jumalan apuun turvaten, kuten silloin kuuli usein sanottavan.

Torstaina marraskuun viimeisen päivän aamuna saimme kuulla, että Venäjä on hyökännyt rajan yli Metsäpirtissä ja Raurun alueella. Tielle tullessamme kohtasimme pakolaistulvan. Se oli näky, jota ei koskaan unohda; rauhallisia kodeistaan ajettuja lapsia, naisia ja vanhuksia, jotka kuljettivat mukanaan sitä vähäistä omaisuutta, minkä kaikessa kiireessä olivat ehtieet saada mukaansa ja jaksoivat kantaa. He ajoivat mukanaan myös karjaa, joka tahtoi tukkia muun liikenteen.

Rintamalla, pakolaisten lisäksi, vastaan tuli toinen näky. Koko eteläinen taivas oli tulimerenä – se oli kaameaa todellisuutta meidän silmiemme edessä, jota ei todeksi voi kuvata. Katselimme sitä kaameudessaan vertaansa vailla olevaa näkyä ja kuuntelimme tykkien jylinää. Asevelvolliset nuoret miehet olivat siellä vihollista vastassa. Joku sanoi: ’Voikohan tuolta kukaan hengissä selviytyä…?’»
(Otto Talvitie: Pieni katsaus sotaretkistäni)

Näin kirjoittaa oma paappani kirjansa, Pieni katsaus sotaretkistäni, alkusivuilla. Joitakin sivuja myöhemmin hän jatkaa:
»Olisi paljon pikkutapahtumia tältä ajalta kerrottavanani, mutta en mainitse muuta kuin, että korsussamme oli monta iltahartautta. Yhdessä veisasimme, pappikin oli puhumassa ja rukoilimme apua Jumalalta. Olimme silloin maailman mahtavimman edessä puolustamassa uskontoa, kotia ja isänmaata.»

Koti, uskonto ja isänmaa. Siinä on maanpuolustuksen kolminaisuus, jonka puolesta Suomenkin historiassa monet ovat antaneet kaikkensa ja monet ovat olleet valmiita antamaan kaikkensa. Tänä päivänä me saamme Suomessa elää rauhan aikaa, mutta maanpuolustus, maanpuolustuksen henki on silti hyvin ajankohtaista. Mikä on se maanpuolustuksen henki, jonka minä toivoisin meistä löytyvän?

Päivän evankeliumitekstissämme opetuslapset ihailevat uskonsa hienoja ulkoisia puitteita, ja haluaisivat Jeesuksenkin huomaavan ne, mutta Jeesus vastaa heille tylysti: »Totisesti: kaikki revitään maahan, tänne ei jää kiveä kiven päälle.» Ulkoiset puitteet eivät ole niitä, joiden varaan voimme rakentaa tulevaisuutemme ja toivomme.

Hetkeä myöhemmin opetuslapset kärttivät Jeesukselta vastausta kysymyksiin: »Sano meille, milloin se kaikki tapahtuu. Mikä on merkkinä sinun tulostasi ja tämän maailman lopusta?» Jeesus ei kuitenkaan vastaa suoraan opetuslasten kysymyksiin, vaan varottaa heitä: »Varokaa, ettei kukaan johda teitä harhaan. … Monien rakkaus kylmenee, mutta, joka kestää loppuun asti, pelastuu. Tämä valtakunnan evankeliumi, tämä Jumalan valtakunnan ilosanoma julistetaan kaikkialle maailmaan, kaikille kansoille todistukseksi, ja sitten tulee loppu.»

Kristittyinä meidän tulisi aina olla kurkottautuneina kohti Kristuksen paluuta, hänen tuloaan ja tämän maailman loppua, mutta se ei vapauta meitä siitä vastuusta, joka meillä on evankeliumin eteenpäin viemisessä ja sen toteutumisessa maailmassa. Meidän kristillisyytemme mitataan siinä rakkaudessa, jota osoitamme kaikkein pienimmille ja heikoimmille, ensin omassa lähipiirissämme ja sitten kauempana oleville. Sillä totisesti: kaiken minkä olemme tehneet yhdelle kaikkein vähäisimmistä sen me olemme tehneet itse Kristukselle.

Maanpuolustus on ulkoisten puitteiden turvaamista, isänmaan rajojen turvaamista, mutta vielä enemmän se on niiden arvojen turvaamista, joiden puolesta on ennenkin taisteltu: koti, uskonto ja isänmaa.

Isänmaa. Talvisodan kylminä pakkasöinä tähtikirkkaalle taivaalle on monista korsuista noussut voimallisesti Lutherin virren, Jumala ompi linnamme, sanat. Mekin saamme tänään uhrivirressä liittää äänemme tuohon virteen. Rintamalla »Se vanha vainooja, joka on kavala, kauhea, kiivas, kiukkuinen, julma ja hirmuinen, jonka vain Herra voittaa.» on varmasti monen nuoren miehen mielikuvissa ollut Venäjä. Lutherin mielessä on kuitenkin ollut Venäjääkin mahtavampi vihollinen – itse Saatana.

Koti. Jokaisella tulisi olla oikeus turvalliseen ja hyvään kotiin, mahdollisuus asua kotona: lapsella, aikuisella ja vanhuksella. Meillä on tänään paljon väsyneitä vanhempia, rikkinäisiä koteja, laitoksiin unohdettuja vanhuksia. Millaisen yhteiskunnan olemme rakentaneet? Mitä minä, mitä sinä, mitä me voisimme tehdä omassa arjessamme, jotta evankeliumi toteutuisi? Miten me tänä päivänä toteutamme sen hengen, joka maanpuolustuksella on ollut ja joka sille kuuluu yhä tänäänkin. Kotiemme suurin uhka ei tänä päivänä ole Venäjä tai mikään muukaan vihamielinen valtio, vaan Diabolos – hajottaja.

Suurin taistelu joka meidän on käytävä puolustaaksemme kotia, uskontoa ja isänmaata meidän on käytävä vihollisista suurinta vastaan omassa sisimmässämme. Tässä sodassa me emme kuitenkaan ole yksin. Oikeastaan se ei ole olenkaan meidän sotamme, sillä Jumala itse on sanonut: »Älkää pelätkö, Herra sotii teidän puolestanne, olkaa te hiljaa!» Osaammeko me olla hiljaa? Osaammeko me luottaa Jumalan apuun, turvata häneen kaiken keskellä?

Siitä Luther kirjoittaa virtensä viimeisessä säkeistössä. Vaikka vihollinen veisi meiltä henkemme, osamme ja onnemme, sillä ei ole merkitystä, koska Jumalan valtakunta on meidän.

Luottamuksesta, Jumalaan turvautumisesta, meille esimerkkinä voisi olla piskuinen romanialaisvanhus, jonka pienen kodin sotilaat olivat myllänneet etsiessään Raamattua tai ikoneita. Sotilaat olivat turhautuneita, kun eivät olleet löytäneet mitään ja kovistelivat vanhusta. Neljä isoa ja vihaista sotilasta aseineen vastassaan pieni iäkäs nainen. Huutaen ja uhkaillen sotilaat kysyivät, missä hänen piilopaikkansa on? Vanha nainen seisoi sotilaiden edessä, katsoi heitä silmiin ja sanoi: »Minulla ei ole kuin tämä», ja hän teki rauhallisesti ristinmerkin, »ja tätä te ette voi ottaa minulta pois.»

Mitä me olemme kätkeneet sydämeemme? Mitä meillä on sellaista, jota vihollisista mahtavinkaan ei voi ottaa meiltä pois?

23. sunnuntai helluntaista
Antakaa toisillenne anteeksi

Jeesus sanoi opetuslapsille:

»Jos veljesi tekee syntiä, ota asia puheeksi kahden kesken. Jos hän kuulee sinua, olet voittanut hänet takaisin. Mutta ellei hän kuule sinua, ota mukaasi yksi tai kaksi muuta, sillä ‘jokainen asia on vahvistettava kahden tai kolmen todistajan sanalla’. Ellei hän kuuntele heitäkään, ilmoita seurakunnalle. Ja jos hän ei tottele seurakuntaakaan, suhtaudu häneen kuin pakanaan tai publikaaniin. Totisesti: kaikki, minkä te sidotte maan päällä, on sidottu taivaassa, ja kaikki, minkä te vapautatte maan päällä, on myös taivaassa vapautettu.

Minä sanon teille: mitä tahansa asiaa kaksi teistä yhdessä sopien maan päällä rukoilee, sen he saavat minun Isältäni, joka on taivaissa. Sillä missä kaksi tai kolme on koolla minun nimessäni, siellä minä olen heidän keskellään.»

Silloin Pietari tuli Jeesuksen luo ja sanoi: »Herra, jos veljeni yhä uudestaan tekee väärin minua kohtaan, niin kuinka monta kertaa minun on annettava hänelle anteeksi? Peräti seitsemän kertaako?»

»Ei seitsemän, vaan seitsemänkymmentäseitsemän kertaa», vastasi Jeesus. (Mt. 18:15–22)

Kuulemamme tekstin alku ja loppu tuntuvat olevan räikeässä ristiriidassa keskenään. Yhtäältä Jeesus sanoo: »…suhtaudu häneen kuin pakanaan tai publikaaniin.» toisin sanoen sulje hänet yhteisön ulkopuolelle, suhtaudu häneen kuin ei-toivottuun henkilöön. Toisaalta Jeesus kehottaa antamaan anteeksi »Ei seitsemän, vaan seitsemänkymmentäseitsemän kertaa.» Eli on annettava anteeksi loputtomasti, ilman rajoja. Vastakkain ovat ankaruus ja armo, laki ja evankeliumi.

»Jos veljesi tekee syntiä…» Ainut mikä tässä saa hieman hymyilemään on tuo jos-sana. Jeesuksen loputon usko hyvään ihmisessä, meissä. Kuitenkin luulisi hänen, jos kenen, tietävän paremmin. Eikö olisi ollut realistisempaa sanoa: »Kun veljesi, sisaresi tekee syntiä…»? Tuon jos-sanan jälkeen teksti on kuitenkin kovaa, ankaraa.

Jos veljeni, sisareni tekee syntiä, on minulla kolme mahdollisuutta korjata tilanne.

Ensimmäiseksi minun tulee puhua hänelle kahden kesken. Jos hän kuulee minua, olen voittanut hänet takaisin. Voittanut hänet takaisin mihin? Takaisin yhteyteen, yhteisön jäseneksi, sillä synti rikkoo ihmisten välisen yhteyden ja ihmisen ja Jumalan välisen suhteen.

Toiseksi, jos veljeni tai sisareni ei kuule minua, on minun otettava ulkopuolisia mukaan.

Kolmanneksi, jos veljeni tai sisareni ei kuuntele heitäkään, on asiasta ilmoitettava seurakunnalle. Mikäli syntiä tehnyt ei tottele seurakuntaakaan, loppuu yhteistyö ja häneen on suhtauduttava kuin pakanaan tai publikaaniin.

Jeesus puhuu tässä laista ja järjestyksestä, viranomaismenettelyistä. Mutta ihmisten väliseen hyvään elämään tarvitaan muutakin kuin laki ja järjestys. Pietari ensimmäisessä kirjeessään kehottaa meitä jakamaan toistemme ilot ja surut, rakastamaan toisiamme, olemaan hyväsydämisiä ja nöyriä, siunaamaan ei herjaamaan. Tästä on kyse Jeesuksen vastauksessa Pietarille. On annettava anteeksi » Ei seitsemän, vaan seitsemänkymmentäseitsemän kertaa ».

Voin sieluni silmin nähdä Pietarin, joka on täysin kyllästynyt veljeensä, joka toistuvasti tekee väärin häntä kohtaan. Pietari toivoo, että Jeesus asettaa jonkin rajan vääryyksille, joita täytyy sietää, vaikka onkin valmis antamaan anteeksi seitsemän kertaa. Siis kerran jokaisena viikon päivänä. Voin nähdä Pietarin turhautumisen, koska olen itse elänyt lähes kahdeksan vuotta elämästäni luostarissa.

Luostarit eivät ole sellaisia rauhan tyyssijoissa, jollaisiksi ne usein kuvittelemme. Luostareissakin asuu tavallisia syntisiä ihmisiä, jotka tuntevat eri tavoilla, reagoivat asioihin erilailla, ja ovat monella tavalla puutteellisia, aivan kuin kuka tahansa meistä. Luostarin muurien sisäpuolellakaan ei vältytä riidoilta ja erimielisyyksiltä. Niitä syntyy ehkä herkemminkin kuin muualla, sillä pakoon ei pääse. Ei itseään, eikä toista.

Riita syntyy usein ihan mitättömän pienestä asiasta. Saatan luututa lattiaa väärällä tavalla, koska teen sen niin minun äitini on minulle opettanut. Toisen sisaren äiti on opettanut hänelle eri tavalla. Joskus voin olla oman työni kanssa sisareni tiellä. Oma pikkusieluisuuteni kiehahtaa, kun juuri pesemäni ja vielä kosteuttaan kiiltävän lattian yli liihottelee yksi sisaristani kuraisilla sandaaleillaan.

Noviisit saattavat purra hammasta yhteen jo heti aamulla kappelissa. Yksi haluaa meditoida hämärässä, mutta toinen tykkää valosta. Minä tahdoin viettää hiljaisen meditaationi hämärässä kappelissa, mutta jo seuraava tulija räppäsi kaikki valot päälle. Kärsivällisyyteni, hyväsydämisyyteni ja nöyryyteni olivat koetuksella, kun sokaistuin kirkkaissa valoissa.

Mieleni täyttyi ajatuksista sisareni herjaamisesta eikä suinkaan hänen siunaamisestaan. Joku sisar saattoi herättää minussa närää jo pelkällä läsnäolollaan ja pikkusieluisuuteni takertui joka ainoaan pikkuseikkaan, joka vain voisi minua häiritä. Samat pienet asiat eivät häirinneet minua millään tavalla jossain toisessa sisaressa, jonka kanssa tulin kaikin puolin paremmin toimeen. Kiukkuni pörräsi kuin kärpänen kesäpäivänä ikkunassa. Psalmin 133 sanat sovinnon ja ystävyyden ylistyksestä olivat yhtä unohduksissa kuin kuulemamme Pietarin kirjeen sanat hyvästä yhteisestä elämästä.

Siinä luostarissa, jossa minä olin, on kerran vuodessa sovinnon päivä. Tuona päivänä vietetään sovinnon liturgia, joka ilmentää sitä, mikä on yhteisössä elämisen, ja kaiken yhdessä elämisen perusta: anteeksipyytäminen, anteeksiantaminen ja anteeksisaaminen.

Jo edellisenä iltana messun jälkeen yhteisö aloittaa retriitin, johon priori, luostarin johtaja johdattelee. Seuraavana iltapäivänä vaaleansinisiin luostarivaatteisiin pukeutuneet sisaret katoavat yksi toisensa jälkeen kapeisiin portaisiin, jotka nousevat kappeliin.

Sisällä kappelissa penkit on asetettu puoliympyrään alttarin ympärille, ja jokaiselle on varattuna oma paikkansa. Yhteisen rukouksen jälkeen kaikki nousevat seisomaan. Priori menee vanhimman sisaren luokse, polvistuu hänen eteensä, ojentaa kätensä kuin vastaanottaakseen ehtoollisen ja sanoo: »Ota minut vastaan ja anna minulle anteeksi.» Vanhin sisar tarttuu priorin ojennettuihin käsiin ja piirtää ristin hänen kämmenpohjaansa. Samalla hän sanoo: »Minä otan sinut vastaan ja annan sinulle anteeksi.» Priori toistaa saman jokaisen sisaren kohdalla.

Priorin jälkeen kaikki sisaret vanhimmasta nuorimpaan polvistuvat kukin vuorollaan jokaisen edessä ja pyytävät anteeksi. Anteeksi pyydetään, anteeksi annetaan ja anteeksi saadaan. Luostareissa yhdessä eläminen olisi päättynyt jo kauan sitten ilman Jumalan armoa ja siitä nousevaa anteeksiantoa ja toisen vastaanottamista joka hetki yhä uudestaan.

Selkeä liturgia muistuttaa siitä, että anteeksi antaminen ei ole riippuvaista minun tunteistani tai minun kyvystäni antaa anteeksi. Kyseessä ei ole minun oma tekoni, vaan Jumalan lahja. Lahja, joka tahtoo palauttaa yhteyden minun ja toisen, meidän ja Jumalan välille. Tätä lahjaansa Jumala haluaa minun jakavan tuhlaillen eteenpäin. Ei vain seitsemän kertaa, vaan seitsemänkymmentäseitsemän kertaa. Loputtomasti.

Ihmisten väliseen hyvään elämään tarvitaan sekä lakia ja sen noudattamista että armoa. Meillä on Jumala, joka vihaa vääryyttä, vaatii oikeutta, mutta myös – ja ennen kaikkea – armahtaa. Tänäänkin hän on valmistaa meille pöydän vihollistemme silmien eteen. Tähän pöytään saamme tulla keskeneräisinä, saamme tulla maistamaan ja katsomaan kuinka Herra on hyvä. Saamme tulla ja vastaanottaa leivän ja viinin, Kristuksen ruumiin ja veren ja voimme jättää hänelle kaikki taakkamme, kaiken syyllisyytemme ja kaikki syntimme. Jumalan Karitsa ottaa pois maailman synnin ja antaa meille rauhan.

18. sunnuntai helluntaista
Kristityn vapaus

Johanneksen opetuslapset ja fariseukset paastosivat. Jeesukselta tultiin kysymään: »Miksi sinun opetuslapsesi eivät paastoa, kun kerran Johanneksen opetuslapset ja fariseusten opetuslapset paastoavat?» Jeesus vastasi: »Eivät kai häävieraat voi paastota silloin, kun sulhanen vielä on heidän kanssaan! Niin kauan kuin sulhanen on heidän joukossaan, he eivät voi paastota. Vielä tulee sekin aika, jolloin sulhanen on poissa, ja silloin, sinä päivänä he paastoavat. Ei kukaan ompele kutistamattomasta kankaasta paikkaa vanhaan viittaan. Silloinhan vanha vaate repeää uuden paikan vierestä ja reikä on entistä pahempi. Eikä kukaan laske uutta viiniä vanhoihin leileihin. Silloinhan viini rikkoo ne ja sekä viini että leilit menevät hukkaan. Ei, uusi viini on laskettava uusiin leileihin.» (Mk. 2:18–22)

Johanneksen opetuslapset ja fariseukset paastosivat. Paastoaminen oli Jeesuksen aikana tärkeä osa juutalaista elämäntapaa. Mooseksen laissa ei kuitenkaan ollut kuin yksi virallinen paastopäivä vuodessa: suuri sovituspäivä. Ihmiset kuitenkin paastosivat vapaaehtoisesti monenlaisissa tilanteissa. Muistamme esimerkiksi Daavidin, joka vastasyntyneen poikansa sairastuttua paastosi, ja toivoi voivansa paastollaan vaikuttaa niin, että Jumala säästäisi pienokaisen hengen. Tyypillisempää oli, että juutalaiset paastosivat surressaan. Niinpä Daavidin palvelijat eivät uskataneet edes kertoa pienokaisen kuolleen. He pelkäsivät, miten voimakkaasti Daavid siihen reagoisi, kun hän paastosi jo lapsen sairastaessa. Kuultuaan, että lapsi on kuollut Daavid kuitenkin heti nousi, peseytyi, voiteli itsensä, vaihtoi vaatteensa ja käytyään pyhäkössä rukoilemassa, palasi kotiinsa syömään. Hän ei enää nähnyt syytä paastota, koska paasto ei toisi lasta takaisin.

Ihmiset paastosivat siis vapaaehtoisesti tai omaehtoisesti monista eri syistä, mutta koko kansaa koskevia virallisia paastopäiviä oli vain tuo mainitsemani suuri sovituspäivä, Jom Kippur. Erilaiset kilvoittelevat ryhmittymät kuitenkin tekivät omia lisäyksiään lain vaatimuksiin. Tekstimme kertoo Johanneksen opetuslasten ja fariseusten paastonneen.

Johanneksen opetuslapset paastosivat katumuksen merkiksi, jonka tavoitteena oli jouduttaa tulevan Pelastuksen ajan saapumista.

Fariseukset kilvoittelivat pyrkien noudattamaan vanhinten perinnäissääntöjä pienintä piirtoa myöten. Fariseusten keskinäinen kilpailu laissa ahkeroimisessa teki vaatimuksista ajanmittaan yhä vaativimpia ja yksityiskohtaisempia. Fariseukset paastosivat viikottain maanantaisin ja torstaisin. Paastoaja kieltäytyi ruuasta ja juomasta, ei peseytynyt, eikä voidellut itseään öljyllä, makasi paljaalla maalla ja sirotteli päälleen multaa tai tuhkaa. Paastoaminen oli nöyryyttä Jumalan edessä. Lain tarkalla noudattamisella farisealaiset uskoivat jouduttavansa Messiaan tuloa.

Jeesukselta kysyttiin useasti: »Miksi sinun opetuslapsesi eivät paastoa, kun kerran Johanneksen opetuslapset ja fariseusten opetuslapset paastoavat?» Miksi sinä ja opetuslapsesi ette tee niin kuin traditiomme opettaa? Mikset toimi kuten fariseukset ja Johanneksen opetuslapset? Miksi et tee niin kuin hurskaat uskovaiset? Myös kristityt kyselevät usein toisiltaan: »Miksi sinä teet noin, kun minä teen näin?» Minun tapani on tietysti oikea.

Kolossalaisille Paavali, joka muuten itse oli fariseus! kirjoitti, että »kukaan ei saa tuomita teitä siitä, mitä syötte tai juotte tai miten noudatatte juhla-aikoja ja uudenkuun ja sapatin päiviä. … Kysymys on vain ihmisten käskyistä ja opeista. Nämä omatekoista hurskautta, nöyryyden harjoitusta ja ruumiin kurittamista vaativat käskyt tosin näyttävät viisailta, mutta todellisuudessa ne ovat arvottomia ja tyydyttävät vain ihmisen ylpeyttä.»

Toukokuussa 2005 olin Ateenassa Maailman lähetyksen ja evankelioimisen konferenssissa. Osallistujat oli jaettu “kotiryhmiin”. Näissä ryhmissä kokoonnuimme kerran päivässä reilun tunnin mittaiseen raamattutyöskentelyyn. Minä olin ryhmässä, jossa oli eri kristillisten kirkkojen edustajia Afrikasta, Amerikasta, Australiasta, Aasiasta ja Euroopasta. Yhtenä iltana Raamatun teksti johdatteli meidät keskustelemaan erilaisista tavoista ja säännöksistä, joita meillä oli kirkoissamme tai meissä itsessämme.

Hollannista kotoisin oleva metodisti kirkon pappi, joka oli aiemmin ollut pappina Australiassa ja nyttemmin Yhdysvalloissa, kertoi omasta kirkostaan seuraavaa. Australiassa aktiivi seurakuntalaisille oli kauhistus käydä kaupassa sunnuntaisin. Sunnuntai on Herran päivä, silloin ei käydä shoppailemassa. Silloin oli parempi kirkossa käynnin jälkeen, vaikkapa kokoontua yhteen, syödä hyvin, juoda palan painikkeeksi olutta ja iloita perheen ja ystävien kanssa. Yhdysvalloissa oli toisin. Siellä surutta kuljettiin sunnuntaisinkin shoppailemassa, olihan silloin hyvin aikaa. Sen sijaan oluen juonti oli kauhistus. Kotimaassaan Hollannissa aktiiviset seurakuntalaiset juovat olutta jä käyvät kaupassa sunnuntaisin, jos siihen on tarvetta. Näin yhden ja saman kirkon sisällä on eri kulttuureissa erilaisia ihmisten käskyjä ja oppeja.

Afrikasta kotoisin oleva nainen kertoi kuinka hän kauan sitten oli kuullut useita kertoja saarnaajaa, jonka julistus oli elävää ja väkevää. Ihmiset tulivat pitkienkin matkojen takaa kuulemaan tätä saarnaajaa, joka selvästi antoi Pyhän Hengen puhua kauttaan. Hän piti saarnaajaa tavattoman suuressa arvossa. Sitten hän kerran oli nähnyt tuon saarnaajan tupakalla, eikä voinut enää sen jälkeen lainkaan kunnioittaa saarnaajaa tai hänen julistustaan. Olimme ryhmässä ymmällämme, ja kysyimme, miten saarnaajan tupakointi vaikutti hänen julistuksensa sisältöön? Nainen selitti ettei voinut ymmärtää eikä hyväksyä, sitä että tuo saarnaaja tuolla tavoin turmeli Pyhän Hengen temppeliä, joka hänen ruumiinsa oli.

Meillä kaikilla on omia sääntöjämme, omia tapojamme, omia rajojamme. Ei siitä niin kauan ole, kun oma kotoinen kirkkommekin ykskantaan tuomitsi tanssin, kortin peluun, alkoholinkäytön ja olivatpa jotkut väritkin suorastaan syntisiä. Tämän päivän evankeliumissa joutuvat törmäyskurssille kaksi erilaista kulttuuria, fariseusten ja Jeesuksen. Fariseusten mukaan pelastus ansaittiin lain noudattamisen kautta, suoriutumisena, joka annetiin Jumalalle. Jeesus julisti vapautta laista ja ihmisten perinnäissäännöistä. Hän oli tullut tuomaan uuden lain: armon ja rakkauden lain.

Tuota uutta sanomaa me emme voi ottaa vastaan vanhoihin leileihin. Leilit valmistettiin nahasta. Uutena leili oli vielä joustava, mutta vanha leili oli jo kuivunut ja kovettunut. Se oli hyvä säiliö vedelle, maidolle tai vanhalle viinille, mutta ei uudelle. Uusi viini ei ole vielä lopettanut käymistä ja tuottaa käymiskaasuja, joten leilin on oltava joustava. Kaikki meistä tietävät, mitä tapahtuu, jos simapullon korkki ei kestä painetta, jonka käyvä sima pullossa muodostaa. Tai, jos korkki kyllä kestää, mutta pullo on liian heikko.

Jumala ei odota meiltä lain kirjaimen noudattamista, tärkeämpää on ymmärtää lain henki. »Minä vihaan teidän juhlianne, minä inhoan niitä, en voi sietää… En halua kuulla harppujesi helinää. Mutta oikeus virratkoon kuin vesi ja vanhurskaus kuin ehtymätön puro.»

Toisaalla Jumala kertoo kuinka hän on kyllästynyt paastoomme, joka tuottaa vain raakoja nyrkiniskuja ja oman edun ajamista. Jumala sanoi israelilaisille kauan sitten ja sanoo meille tänään: »Toisenlaista paastoa minä odotan: että vapautat syyttömät kahleista, vapautat sorretut, murrat leipää nälkäiselle, avaat kotisi kodittomalle, vaatetat alastoman etkä karttele apua tarvitsevaa veljeäsi.»

Paaston sijaan meidän tulisikin pitää mielemme avoimina ja avarina, nahkamme hyvin öljyttyinä, jotta se aina venyisi uusiin rakkauden vaatimuksiin. Jeesus tuli tuomaan meille vapauden. Vapaus vanhinten perinnäissäännöistä, vapaus olla tavoittelematta pelastusta ja Jumalan hyväksyntää omin voimin. Jumala ottaa vastaan ja hyväksyy keskeneräisen, syntisen ja vajavaisen – jokaisen meistä.

Omalla käytöksellään Jeesus osoitti monta kertaa, että ihminen, lähimmäinen, on tärkeämpi kuin säädökset ja asettaa lähimmäisen hyvän Jumalan edelle. Jeesuksen esimerkkiä seuraten me voimme asettaa lähimmäisemme hyvän Jumalan edelle. Jumalan varpaat kyllä kestävät meidän tallomisemme. Jumala ei odota, että rakastamme häntä ohi lähimmäisemme. Tärkeää ei ole lain kirjain, vaan Herran Henki. Jos kävelen ohi lähimmäiseni hädän ja kärsimyksen yrittäessäni – huom! yrittäessäni, sillä enhän minä siihen pysty – noudattaa lain kirjainta on minulta jäänyt evankeliumi kuulematta. Voi minua onnetonta silloin, sillä olen lain alla ja myös kuolen lain alla vailla armoa ja vapautta, jonka Kristus tuli tuomaan.

Jeesus Kristus on sama eilen, tänään ja ikuisesti. Kristus! Ei perinnäissäännöt.