»Ei ole huonoja säitä, on vain huonoa pukeutumista.» Täällä sitä näkee. Jos näkee kaikenlaista pukeutumista, niin näkee myös todella huonoa pukeutumista.

Lumimyräkän tullessa, tai sen loputtua uutisissa näkee haastateltavan paikallisia. Usein kuvassa on henkilö, jolla on paksu untuvatakki ja iso kaulahuivi. Siitä huolimatta hän värjöttelee kylmissään ja valittaa kuinka hirveän kylmää on. Lämpötila on tuolloin yleensä -5 ja 0 asteen välillä. Kylmä on siksi, että ei ole pipoa, ei hanskoja ja jalassa on ehkä pienet ballerinat, mutta sukista ei ole mitään tietoa. Toinen ääripää ovat ne henkilöt, joista ei oikeasti näy kuin vähän nenänpäätä ja silmät, kun ovat niin hyvin kääriytyneet.

Kymmenen asteen pakkanen kirvoittaa meteorologeilta sellaisia määreitä kuin ”vaarallisen kylmää”, ”julman kylmää”, ”älä mene ulos, jos ei ole pakko”. Suomen kouluissa mennään välitunnilla ja jumppatunnilla ulos, vaikka siellä on vaarallisen kylmää. Elämä Suomen talvessa on tästä vinkkelistä katsottuna vaarallista ja julmaa.

Viime viikonvaihteessa istuin metrossa ja samassa vaunussa oli mm. 1) nuori mies, jolla oli bermudat, lyhyt hihainen t-paita ja varvastossut jalassa, 2) nainen, jolla oli talvisaappaat, pitkä villakangastakki, talvihattu ja paksut käsineet, 3) nuori nainen, jolla oli trikoinen minihame, tiukka neuletakki (todennäköisemmin akryylia, kuin villaa), legginsit ja varvastossut, 4) varhaisteini, jolla oli päällään paksu pipo, jossa oli myös korvaläpät, toppatakki, pikkumekko ja jalassa avoinaiset korkokengät, ei sukkia tai sukkahousuja ja 5) mies puku päällä, salkku kainalossa ja lenkkarit jalassa.

Metrossa istuessa ihmisten pukeutumista katsellessa on vaikea arvioida millainen sää ulkona on. Tuona päivänä lämpötila oli noin 10 astetta, aurinkoa ei näkynyt ja tuuli oli navakkaa.

Isossa omenassa, niin kuin Suomessa, on ollut kylmä ja runsasluminen talvi. Nyt näyttää siltä, että lunta ei enää tänä talvena täällä tule lisää. Tämä talvi on kuitenkin tilastoidun historian kolmanneksi lumisin talvi ja erityisen rankaksi sen on tehnyt se, että jo ehdittiin tottua lumettomiin tai vähän lumisiin talviin. 2007-08 lunta ei tullut lainkaan, 2008-09 tuli reilu 30 cm, 2009-10 kai jotain 70 cm, joka melkein kaikki tuli helmikuussa ja suli aika nopeasti. Tänä talvena on tullut jo hyvästi yli 1,5 metriä. Samalla on ollut poikkeuksellisen kylmää, joten edellinen lumi ei ole ehtinyt sulaa seuraavan alta. Jos sama linja jatkuu, ensi talvena me kirjaimellisesti hukumme lumeen.

Suomessa tiet, jalkakäytävät yms. kulkureitit pyritään auraamaan, puhdistamaan lumesta. Lumi kasataan toisaalle tai kuljetetaan pois. Täällä päätavoite on sulattaa lumi pois. Kun ilmoitetaan, että lumisade on tulossa ovat portaat, jalkakäytävät ja kadut valkoisena jo ennen kuin ensimmäinenkään hiutale on leijunut taivaalta alas – suolasta! En tahdo edes ajatella, mitä tapahtuu, kun kaikki se suola liukenee sadevesi viemäristöön ja sitä kautta mereen. Toinen ongelma suolan/lumen kanssa on tietysti silloin, kun lunta tulee vuorokaudessa yli puolimetriä. Mikään suolamäärä ei sitä sulata.

Lumi on täällä siis selkeästi haitta, este, josta halutaan mahdollisimman nopeasti eroon. Aurinkoisella säällä jalkakäytävien reunoille kasaantuneita kinoksia lapioidaan ajoradalle, jotta yliajavat autot mössöävät sen ja lumi sulaa nopeammin. Uutisissakin sanat ”black top” ovat maagisia. Ne ovat sanat, jotka jokainen tien kunnossapidosta huolehtiva haluaa kuulla. Tie on silloin kunnossa, kun siinä on ”black top”, eli asfaltti on näkyvissä. Kun lunta sulatetaan kemiallisesti, asfaltti on märkää ja illalla ilma nopeasti jäähtyy voi black topi’ista kyllä tulla ”black ice” eli mustaa jäätä. Ja sitten taas mennään!

Selvästi ajatus siitä, että lumen päällä voisi autoilla tai kävellä tuntuu mahdottomalta. Totta, täällä ajetaan samoilla renkailla kesät talvet ja sellainen suolalla puoliksi sulatettu mössö on niljakasta jalan alla…

Kristus nousi kuolleista! Totisesti nousi!

Nyt on voittaja olo monestakin syystä. Ensimmäinen, tärkein ja suurin tuli jo mainittua. Ollaan pääsiäisen oktaavissa voiko olla parempaa syytä kulkea rinta rottingilla?

Voittaja olo koska kaikki ympärillä julistaa elämän voittoa kuolemasta. Talvi on takana, pimeys saa väistyä valon tieltä, naapurin koivun hiirenkorvat tuli ja meni. Ikkunoista näkyneet harmaat ja paljaat puut kantavat nyt vihreän eri sävyjä. Hedelmäpuut kukkivat, nurmikot ovat vihreinä ja kaiken ikäiset pelaavat, juoksevat ja leikkivät puistossa, kärpäset surraavat ja linnut laulavat.

Voittaja olo myös siksi, että minulla on viisumi ja olen voinut palata Isoon Omenaan ja omenainen elämä voi jatkua. Viisumin sain jo tammikuun puolivälissä ja silloin myös palasin tälle mantereelle. Kitka blogin uudelleen käynnistämiseen on ollut hämmästyttävän suuri, mutta nyt on jää rikottu.

Voittaja olo myös siksi, ettei pappilassa ole koko talven ja kevään aikana näkynyt yhtään torakkaa päivänvalon aikana.

Voittaja olo koska olen saanut ensimmäisen palkkashekkini, itseasiassa jo useammankin, onnistuneesti talletettua tililleni. Ensimmäinen kuitenkin oli se jännittävin ja palkitsevin kokemus. Palkkashekkini saadessani en oikein tiennyt, mitä sillä pitäisi tehdä, miten toimia, jotta saisin rahan käyttööni.

Menin shekkini kanssa rohkeasti lähimpään pankkini konttoriin. Joka konttorissa on vähintään yksi tai kaksi vahtimestaria, joiden luo voi mennä esittämään tyhmiä kysymyksiä. Kävelin komean nuoren miehen luo ja selitin: »Minun pitäisi tallettaa tämä shekki tililleni, mutta en tiedä mitä tehdä, koska en ole koskaan tehnyt tällaista.» »No problem.» hän vastasi ja kysyi halusinko tehdä talletuksen kassalla vai automaatilla. Innostuin heti jälkimmäisestä vaihtoehdosta. Hän tuli kanssani automaatille je neuvoi kädestä pitäen (lähes), miten homma toimii.

Koko toimitus oli varsin yksinkertainen. Kortti sisään, kortti pois, valitse talletus, syötä setelit tai shekit laitteeseen, hyväksy talletus. Se siitä!

Olen voittaja. Elämä on voittaja. Kristus on voittaja!

Elokuu on jo vaihtunut syyskuuhun. Iltapäivällä harmaat pilvet kokoontuvat taivaalle peittämään yhäti muutenkin vähenevän auringonvalon. Säätiedotusten mukaan sää on vaihtelevaa sekä New Yorkissa että Helsingissä. Minä katselen taivasta Helsingin vinkkelistä.

Totta. Minun olisi jo hyvän aikaa sitten pitänyt viettämään omenaista elämää, mutta aamuisin kuljen töihin ihan väärän meren rannalla. Viisumia odotellessa on täytynyt keksiä tekemistä, että saa leivän päälle muutakin kuin ylähuulensa.

Niiden viikkojen aikana, jotka ennen juhannusta ehdin Nykissä viettää torakkasilmäni kehittyi lähes huippuunsa. Siitä todistaa se, että oli ehtinyt viettää Ähtärissä vain hiukan reilut 24 tuntia, kun silmiini osui torakka! Olin nostamassa iltapalaa pöytään, kun havaitsin silmäkulmassani tuttua vipellystä. Kyllä! Siinä juoksi torakka minun keittiöni ikkunassa – ulkopuolella. Tarkkailin veijaria hetken sisältä ja siirryin lopulta ulos nähdäkseni sen myös selkäpuolelta. Kyseessä oli kotoinen metsätorakkamme, joka on selvästi saksan serkkuja tummempi eikä viihdy sisätiloissa.

Seuraavan torakka havainnon tein jo muutamaa päivää myöhemmin Kärkölässä. Se oli ihan aito russakka, joka oli eksynyt pahvilaatikon pohjalle. Viimeisimmän havaintoni tein Espoon Mäkkylässä kevyenliikenteenväylällä. Olin kävelemässä illan suussa kun silmiini osui tuttu mutkitteleva ja vipeltävä otus. Kävelin pari askelta takaisinpäin varmistaakseni havaintoni. Metsätorakkahan se siinä vipelsi.

Vaikka torakoita ei olekaan ikävä toivoisin, että seuraavan torakkahavaintoni teen New Yorkissa. Viisumia odotellessa.

»Minä olen ääni, joka huutaa autiomaassa: ’Tasoittakaa Herralle tie!’» vastasi Johannes Kastaja kyselijöilleen siitä, kuka hän oikein on. Eilen oli Jussin päivä, joten tänään viimeistään on hyvä kirjoittaa äänistä, joita NYCiin mahtuu.

Tietä »tasoittavia» ääniä ovat hälytysajoneuvojen äänet. Ambulanssien ja paloautojen äänet ovat totisesti tietä tasoittavia. Normaalin, varsin äänekkään sireenin lisäksi hälytysajoneuvot käyttävät risteyksiin tullessaan tai tien ollessa tukossa ääntä, jonka olen ristinyt rääkäksi. Ääntä on vaikea kuvailla, mutta minusta se kuulostaa ihan rääkältä; trrööt, trrööt, trröööööt. Ääni on selvästi matalampi kuin sireeni, mutta desibelejä on enemmän kuin riittävästi. Erityisesti, jos sattuu olemaan kapealla kadulla rakennusten välissä hälytysajoneuvon mennessä ohi. Jalankulkijana tekee mieli juosta pakoon tai vähintäänkin suojella korviansa.

Katujen äänimaailmaan kuuluvat luonnollisesti myös äänimerkit, joita autoilijat antavat muille tielläliikkujille. Joskus äänimerkki on agressiivinen ja kärsimätön. Näin käy, kun liikenne sumppuuntuu. Monesti äänimerkki on vain lyhyt, ystävällinen ilmoitus »olen tulossa» jalankulkijoille, jotka ylittävät katua punaisilla tai pyöräilijälle, joka kulkee vastavirtaan.

Kortteleita ristiin rastiin ajelevien jäätelöautojen tunnarit ovat ihan oma lukunsa. Kaduilla kuuluu usein iloinen foxtrot over and over and over again. Mutta olen kuullut myös joululaulujen kaikuvan jäätelöautoista! Pidän huomattavasti enemmän niistä iltavirsien sävelistä, jotka soivat pienen kirkkomme kellotornista kuudelta illalla.

Metroasemilla meteli on usein korvia huumaavaa. Kolkutus, jyrinä ja jarrujen kitinä on melkoista, kun parhaimmillaa asemalle saattaa olla tulossa ja sieltä lähtemässä neljästä kuuteen metroa kolmessa eri kerroksessa. Metron sisällä ääniin sekoittuvat ovien avaamiset ja sulkemiset, kuulutukset, pelien äänet, monenlaista musiikkia ja satunnaiset keskustelijat. Moni pelailee metrossa Nintendo DS:llä tai jollain muulla kannettavalla pelikonsolilla. Omaa mielimusiikkiaan ihmiset kuuntelevat pienillä nappikuulokkeilla käsittämättömän kovalla. Heidän korviaan käy sääliksi.

Satunnaisesti metrossa saattaa kuulla myös nykyaikaista Johannesta, joka tulee vaunuun sisään ja pyytää hetken meidän aikaamme. Puhuja vakuuttaa, kuin tiernapojat konsanaan, ettei ole tunkeutunut tilaan viekkaudella tai vääryydellä, esittää asiansa ja poistuu seuraavalla asemalla.

New York on kaupunki, joka ei nuku koskaan, mutta silti aamulla neljän viiden aikaan ainakin Brooklynin Sunset Parkin alueella ihmisten aiheuttamat äänet ovat vähissä. Se on lintujen kulta-aikaa. Kaupungin uinuessa lintujen laulu kajahtaa komeasti. Lintuja on paljon ja ne ovat virittäneet laulunsa kuulumaan myös yli kaiken metelin.

Aamun edetessä avoimista ikkunoista alkaa tulvia sisään heräävän kaupungin ääniä. Pari koiraa tervehtivät toisiaan aitojen yli. Useamman korttelin etäisyydeltä kuuluu kuinka metron pyörät kirskuvat tiukassa mutkassa kiskoja vasten. Naapurin avoimesta ikkunasta kantautuvat aamiaisastioiden tiskaamisen äänet. Seinän takana puulattia narisee vasta heränneen naapurin askelten alla. Bussi pysähtyy ja lähtee pysäkiltä. Etäältä kuuluu laivan sumusireeni.

Kaiken tämän yläpuolella sätkättävät helikopterit ja lentävät lentokoneet.

Omenaiseen elämääni on tulossa tauko, kun iltapäivällä istahdan yhteen noista lentokoneista, jotka lentävät New Yorkin yllä ja palaan kesäksi Suomeen. Tämän blogin ’ääni’ siis hiljenee hetkeksi. Palaan maisemiin elokuun puolivälin paikkeilla, jolloin on luvassa lisää omenaista elämää.

Olen saanut avattua itselleni onnistuneesti pankkitilin. Suomessa tämä ei tietenkään olisi mikään uutinen, mutta täällä se on pienoinen tapahtuma.

Sanoessani haluavani avata pankkitilin sain kommentteja: »Onnea yritykselle.» Minulla oli kuitenkin yksi asia puolellani; minulla on vaihto-oppilasvuoteni perintönä täkäläinen sosiaaliturvatunnus. Siitä huolimatta en halunnut koetella onneani enempää kuin tarpeen. Menin siis Chase pankin konttoriin, joka sijaitsee YK:n päämajan vieressä. Sain neuvon mennä sinne, sillä siinä konttorissa on kuulemma totuttu kohtaamaan kaikennäköistä ulkomaan elävää.

Konttori oli pieni ja heti oven vieressä tiskin takana oli pari pankkivirkailijaa. He kysyivät millä asialla minä olen. Sanoin haluavani avata tilin. Toinen virkailijoista lähti välittömästi tarkistamaan onko kukaan henkilökohtaisista pankkineuvojista vapaana palvelemaan minua. Jouduin odottamaan viitisen minuuttia virkailija vapautumista. Itse tilin avaamisessa meni tunnin verran aikaa.

Tuon tunnin aikana sain itse luoda itselleni verkkopankkitunnuksen ja sen salasanan. Sain niin ikään itse näppäillä tulevalle pankkikortilleni haluamani PIN-koodin. Koska täällä vielä käytetään shekkejä on minunkin päätilini shekkitili, jonka rinnalla on säästötili. Minua neuvottiin kädestä pitäen, miten shekki kirjoitetaan. Sanoin kuitenkin, että nimikoituja shekkivihkoja ei kannata tilata. Saamani kahdeksan shekin aloitusvihko kestää kovassa käytössäni pitkään.

Erityisen mielenkiintoista näin suomalaisesta näkökulmasta oli siinä vaiheessa, kun minun piti todistaa, missä minä asun. Parhaiten olisin todistanut tämän esittämällä nykyisen pankkini tiliotteen, joka on saapunut ilmoittamaani osoitteeseen. Myös tuohon osoitteeseen saapunut luottokorttilasku olisi ollut kova sana. Minä käytän sähköistä tiliotetta, mutta luottokorttilasku olisi kyllä löytynyt. Enhän minä nyt sellaista ollut ymmärtänyt mukaani ottaa. Verkkopankkiinkaan en voinut kirjautua sisään, kun en kuljeta vaihtuvia PIN-koodeja mukanani.

Lopulta keksin kirjautua sisään NetPostiin ja esitellä sieltä sähköisen kirjeen muuttoilmoituksestani, jossa näkyi Suomen osoitteeni ja osoitteeni täällä. Se riitti, jotta voitiin jatkaa. Kotiin päästyäni lähetin vaadittavat lisätodisteet. Kaikki oli sujunut jouheasti.

Reilun viikon kuluttua kotiin tuli postissa uusi pankkikorttini, joka minun piti aktivoida. Aktivointi tapahtui soittamalla annettuun puhelinnumeroon tai käyttämällä korttia pankkiautomaatilla. Päädyin soittamiseen. Ensiksi vastasi nauhoite, joka luki tavanomaisen litanian eri palveluvaihtoehdoista. Kun olin valinnut haluamani vaihtoehdon, pyysi nauhoite näppäilemään korttini numeron. Tein työtä kaskettyä ja kohta sain keskustella ihmisen kanssa. Hetken kuluttua nauhoite taas pyysi näppäilemään korttini numeron ja taas sain ihmisen langan päähän. Minulta kysyttiin sotua. Kerroin sen, jonka jälkeen minulle sanottiin, ettei täällä ole tiliä, joka olisi liitetty tuohon sotuun. Sen minä tiesin sanomattakin, sillä sotuani ei lopulta käytetty tilin avaamisen yhteydessä.

Langan toisessa päässä ei heti tiedetty, miten toimia ja sitten alkoi tulla niin monimutkaisia ohjeita, että sanoin käveleväni pankkiautomaatille aktivoimaan korttini. Pankkiautomaatilla PIN-koodini ei kelvannut! Olin aivan varma oikeasta koodista, mutta automaatti vain herjasi, että antamani koodi on väärä.

Seuraavana päivänä kävelin lähimpään Chasen konttoriin. Aulassa oli jälleen virkailija, joka oli siinä avustamassa asiakkaita oikealle luukulle. Tällä kertaa minun oikea luukkuni oli siinä. Annoin hänelle korttini ja hän antoi minulle numeronäppäimistön. Näppäilin uudelleen kortille haluamani PIN-koodin. Koko toimitukseen meni pari minuuttia.

Ulos lähtiessäni pysähdyin pankkiautomaatilla ja nostin käteistä. Pankkikorttini oli nyt aktivoitu eikä se herjannut väärästä PIN-koodista. Olo tuntui voitonriemuiselta.

Aurinko paistaa korkealta kulkiessani pitkin Broadwayta. Edelläni kulkee isä pienen ehkä 2-vuotiaan poikansa kanssa. Olemme juuri ylittäneet kadun, kun poika alkaa osoitella poliisiautoa, joka on pysähdyksissä kadun reunassa. Samassa poliisiauton vilkut alkavat vilkkua ja ikkuna avautuu. Poika katsoo autoa haltioituneena ja poliisit sanovat hänelle jotain. Seuraavaksi myös sireenit menevät päälle. Tämä ystävällisyys vei poliiseilta vajaa pari minuuttia, mutta pikku poika (ja ehkä isäkin) muistaa sen pitkään. Minä tulin näkemästäni hyvälle mielelle ja olen varma, että myös poliisi saivat itselleen hyvän mielen.

Kolme n. 10-vuotiasta koululaista tulee metroon. Metron lähdettyä liikkeelle, vaunun päässä oleva ovi aukeaa ja konnari tulee vaunuun ja puhuttelee nuoria. He ovat selvästi kysyneet konnarilta, miten päästä Prospect puistoon ennen metroon tulemistaan. Konnari selittää heille, missä pitää jäädä pois ja mihin metroon pitää vaihtaa. Selitys on kohtuullisen pitkä ja vaihtoja on kaksi. Saatuan selityksensä valmiiksi konnari kysyy. Ymmärsittekö varmasti? Nuoret vakuuttavat ymmärtäneensä. Konnari vaatii heitä selittämään itselleen, miten pääsee Prospect puistoon. Yksi nuorista selittää reitin, konnari vaikuttaa tyytyväiseltä ja vetäytyy takaisin omaan koppiinsa. Hetken kuluttua ovi aukeaa uudestaan ja konnari vielä tarkentaa selitystään. Ihailen, miten hän kohteli lapsia.

Tullessani New Yorkiin ylitin kadun aina suojatien kohdalta ja valon ollessa vihreä (oikeasti se on valkoinen). Aika nopeasti opin kärkkymään (vanha pesäpalloilija minussa heräsi) valoissa. Eli astun ajoradalle sen verran, että näen kadun riittävän pitkälle. Jos se on tyhjää täynnä ylitän kadun, vaikka valo olisi punainen. Nyt olen myös jo oppinut pujottelemaan kadun yli autojen lomassa, niiden seistessä valoissa. Tämä toimii varsinkin pienemmillä kaduilla, joita kirkon ympäristössä on runsaasti. Jalankulkijat, pyöräilijät ja autoilijat puikkelehtivat kukin tavallaan liikenteessä. Tuntuu, että täällä kaikkilla on enemmän aikaa ja huomaavaisuutta liikenteessä kuin esimerkiksi Helsingissä.

Mutta kyllä täälläkin on aina niitä, jotka ovat nousseet aamulla väärällä jalalla. Äänimerkkejä kuulee tuon tuostakin ja olen useampaan kertaan nähnyt liikenteen täysin sumppuuntuneen jossain risteyksessä. Silti olo on usein kuin pikkukylässä.

Tänään käytyäni suorittamassa kansalaisvelvollisuuksiani konsulaatissa paluu matkalla ilokseni törmäsin markkinoihin Lexington Avenuella. Avenue oli suljettu liikenteeltä ja muutettu kävelykaduksi n. kilometrin matkalta. Pienet myyntikojut, jotka pursusivat kaikkea mahdollista myytävää, reunustivat kävelykatua. Monet houkuttelevat tuoksut tulvahtivat sieraimiin erilaisia etnisiä ja vähemmän etnisiä herkkuja myyvistä kojuista. Meno oli mukavan letkeää ja rentoa.

New York ei olekaan yksi iso kaupunki, vaan kokoelma vieri vieressä olevia pikkukyliä, joissa eletään pikkukylän elämää.

Kaikki ikkunat ovat auki, jotta yön viileys pääsee sisälle. Linnut aloittavat iloisen konserttinsa varhain. Viiden jälkeen uniseen mieleeni tunkeutuu ääni, joka muistuttaa minua toisesta ajasta ja paikasta. Kuulen sen toisen kerran, kolmannen kerran, neljännen kerran… Lopulta olen täysin hereillä. En näe unta, vaan makaan sängyssäni Brooklynissä ja jossain lähellä kiekuu kukko.

Tämän kukon lisäksi (jota en siis nähnyt) olen New Yorkissa nähnyt varpusia, puluja, lokkeja ja rastaita sekä monia värikkäitä lintuja, joita en tunnista. Pulut vaikuttavat täällä kesymmiltä, vähemmän ihmisaroilta, kuin Helsingissä. Lintujen lisäksi olen luonnollisesti nähnyt runsaasti oravia. Niitä kotoisia pörröhäntiä, en tikutakuja. Muita jyrsijöitä en ole nähnyt, mutta varmaa on, että kaupungista löytyy niin hiiriä kuin rottiakin.

Citykaneihin en ole New Yorkissa vielä törmännyt, mutta ehkä liikun väärään vuorokaudenaikaan. Washington D.C.:ssä sen sijaan näin citykanin kävellessäni sunnuntaiaamun rauhassa.

Lemmikkeinä täälläkin on runsaasti koiria ja kissoja. Kissoista on pistettävä merkille se, että niitä näkee yllättävän paljon kaduilla liikkumassa. Eivätkä ne ole mitään kulkukissoja, vaan niillä on kaulapannat ja ne näyttävät hyvin hoidetuilta ja kylläisiltä.

Yhtenä aamuna sateisen yön jälkeen metrolle kiiruhtaessani huomasin ajotien reunassa reilun kämmenen kokoisen kilpikonnan. En jäänyt sitä sen tarkemmin tutkimaan, mutta oletan sen olleen yksi 18 luonnonvaraisesta lajista, joita New Yorkin osavaltion alueella tavataan.

New Yorkin metro on minusta laajuuteensa nähden ollut varsin luotettava kulkuväline. Metroverkon laajuus kuitenkin tarkoittaa myös sitä, että verkostoa; raiteita, tunneleita, asemia ja mitä kaikkea siihen kuuluukaan, pitää jatkuvasti pitää yllä. Asemilla ja metrojen ikkunoissa näkee päivittäin ilmoituksia milloin mistäkin reittimuutoksesta. Nämä ovat suunniteltuja muutoksia ja niihin voi siksi varautua. Lappuja kannattaa lukea ja metrojen kuulutuksia kannattaa yrittää kuunnella. Joskus meteli vaunussa on kuitenkin niin kova, että kuulutuksen kuunteleminen ei yksinkertaisesti onnistu.

Silloin voi käydä niin kuin minulle kävi eilen. Tosin syy oli yhtä paljon myös omassa välinpitämättömyydessäni ja laiskuudessani. D-metro on jo useana viikonvaihteena kulkenut poikkeusreittiä ja luulin sen olevan jo ohi. Metron saapuessa 36th Streetin asemalle, minulla oli kyllä pieni epäilys mielessäni, mutta en silti jäänyt tuolle asemalle. Sieltä on kävelymatkaa kotiin muutama sata metriä enemmän kuin 9th Avenuen asemalta, jonne ajattelin metron suuntaavan. Lähes välittömästi, kun metro lähti liikkeelle huomasin, että se ei lähtenyt kääntymään vasemmalle, vaan jatkoi matkaansa suoraan. Istuin siis metrossa, joka jatkoi asemalta matkaa ihan eri suuntaan kuin olin odotanut ja kiihtyvällä vauhdilla se ajoi useiden pysäkkien ohi. Ei siinä voinut muuta kuin istua rauhassa ja koittaa miettiä, mihin asti kannattaa mennä, että pääsee näppärästi kävelyetäisyydelle kodista. Kotimatkani venyi reilulla puolella tunnilla vain siksi, että laiskuuttani otin risikin. No, mutkan kautta pääsin sentään 9th Avenuen asemalle.

Kaikki muutokset eivät kuitenkaan ole suunniteltuja. Viime viikon tiistaina olin menossa kirkolle, kun metro teki reittimuutoksen lennossa. Metro oli jäänyt pahasti jälkeen aikataulustaan, joten se yksinkertaisesti vain siirrettiin pois normaalilta reitiltään. Reittiä muutettiin kymmenen minuutin sisällä kolmeen kertaan! Välillä konnarikaan ei enää tiennyt, mihin metro on menossa ja millä asemilla se pysähtyy. Saavuin kirkolle tunnin suunniteltua myöhemmin, koska metro vei minut keskelle Manhattania, eikä sinne, minne sen alunperin piti mennä.

Kaikki suhtautuivat tilanteeseen hyvin rauhallisesti. Kukaan ei kiroillut tai protestoinut, sillä se olisi ollut täysin turhaa. Tilanne ei olisi muuttunut miksikään. Monet varmasti koittivat hahmottaa, miten itse pääsevät perille sinne mihin olivat menossa.

Metrokartta kannattaa siis aina pitää mukanaan, jotta on helpompi mukautua reittimuutoksiin. Manhattanilla metrossa olen sellaisessa umpiossa, että esim. kännykän käyttö ei onnistu. Jos reittimuutos tapahtuu lennosta ja joku odottaa minua, ei minulla ole mitään mahdollisuutta viestittää toiselle osapuolelle, että saavun myöhässä.

Tänään aamupäivällä mennessäni kirkolle odotti minua toisenlainen reittimuutos. Tutun reittini metroasemalta kirkolle katkaisi TV:stä tuttu keltainen muovinauha: »Crime scene do not cross.» Kovin kaukaa en kuitenkaan joutunut kiertämään. Välillä en ollut ihan varma olinko oikealla puolella nauhaa, sillä niitä oli vedetty useisiin eri paikkoihin.

Paikalla oli vielä muutamia poliiseja, jotka ystävällisesti ohjasivat nauhojen väärälle puolelle eksyneet takaisin oikealle puolelle. Paikalla pyöri myös valokuvaajia ja joku TV-kamera, mutta he olivat auttamattomasti myöhässä. Puukotus (siis ihan härmäläistä menoa) oli tapahtunut aamulla kuudelta ja minä tulin kirkolle hieman puolenpäivän jälkeen.

Mac Tayloria tiimeineen ei enää näkynyt

On aurinkoinen torstaiaamu, kun kuljen läpi lentokenttämäisen turvatarkastuksen. Tarkastuksen jälkeen minut ohjataan hissille, joka vie minut kuudennessa kerroksessa olevaan virastoon. Astuessani hissistä ulos on minua jälleen vastassa turvamies. Hän kysyy muutamia kysymyksiä ja opastaa ystävällisesti, mitä minun pitää tehdä seuraavaksi.

Siirryn korkean pöydän ääreen täyttämään lomaketta, jonka avulla toivon voivani selvittää lähes kolmekymmentä vuotta sitten saamaani paikallista sotua. Nimi, osoite, kansallisuus, sukupuoli, rotu… Olen aika hämmästynyt nähdessäni tuon kysymyksen ja jossain määrin loukattu. Minun piti valita rotuni viidestä annetusta vaihtoehdosta:

Tänään törmäsin uudelleen aivan toisessa kontekstissa kysymykseen rodusta. Valmistauduin New Yorkin Metropolitan Synodin vuosittaiseen kokoukseen lukemalla kokouksen esityslistoja. Siellä esiteltiin Synodin ehdokkaita “kirkolliskokoukseen” ja “hiippakuntavaltuustoon”. Esittelyissä kerrottiin myös ehdokkaiden rotu. Kaikki ehdokkaat olivat kaukasoideja eli valkoisia.

New Yorkin kaduilla, metrossa ja kaikkialla, missä kuljen näen edustajia kaikista näistä ryhmistä. Täällä kulkiessa ei voi uskoa, että Yhdysvaltojen koko väestöstä n. 70 % on valkoisia. Varsinkin Brooklynissä alueella, jossa pappila on, valkoisia ei ole kuin kourallinen tuhansien aasialaisten ja hispaanien joukossa.

Metrossa katsoin tänään kolmea vierekkäin istuvaa naista. Heillä kaikilla oli pitkät, suorat mustat hiukset ja ruskeat silmät. Kasvojen piirteet poikkesivat vain hiukan toisistaan ja ruumiinrakenteeltaan he minunlaiselleni diletantille olivat hyvin samanlaisia. Yksi oli aasialainen, toinen hispaani ja kolmas kaukasoidi. Mihin me tarvitsemme näitä lokeroita? Jokaisen Jumala on luonut kuvakseen.